Kolumni: Raaseporin sankarit

Uudellamaalla tapahtui lokakuun 26. päivän aamuna tasoristeysonnettomuus.

Henkilöjuna törmäsi puolustusvoimien kuorma-autoon, joka oli kuljettamassa harjoituksessa olleita asevelvollisia. Useita varusmiehiä loukkaantui, kolme kuoli.

Nykymuotoinen asevelvollisuus syntyi Ranskan vallankumouksen aikana. Sitä ennen sotapalvelukseen ottaminen perustui pääasiassa palkkaan tai rankaisemiseen.

Asevelvollisuus on ristiriitainen käsite. Yhtäältä se on, erityisesti pohjoismaisesti ymmärrettynä, vapaan miehen ikiaikainen oikeus tarttua aseeseen ja kantaa sitä koulutettuna ja varustettuna kotinsa turvaksi.

Toisaalta se on vielä tänäkin päivänä eräs orjuuden muoto. Järjestelmä, jossa parhaassa iässä olevat suomalaismiehet määrätään luopumaan itsemääräämisoikeudestaan, antamaan elämänsä muualle ja alistumaan sotilaallisen väkivaltakoneiston ympärivuorokautiseen käyttöön tavoilla, joita ei sovelleta edes vankeihin.

Joka yö, kun me muut nukumme, sadat varusmiehet ja muutamat vapaaehtoiset naiset valvovat.

He seisovat varuskuntien porteilla, he päivystävät komppanioiden sisääntuloauloissa peltikilpi kaulassa ja harjoittelevat metsissä. He ovat kirjaimellisesti, kuten tunnetussa fantasiakertomuksessa lausutaan, miekka pimeydessä, vartija muurilla ja kilpi, joka suojelee valtakuntaa.

He ovat paikoillaan, jotta meidän ei tarvitse olla. Ja jos he eivät sitä tekisi, niin kuka sitten? Sivaritko?

Oli sitten sota tai rauha, kaatuminen univormu yllä on aina sankarikuolema. Yksikään virkapukua kantava ei näet koskaan ole missään muuten vaan tai tyhjän päiten.

Hän on aina asemapaikassa, ajoneuvossa, marssimassa tai kadulla jostain syystä. Puolustamassa, suojelemassa ja auttamassa. Suorittamassa velvollisuutta jonkun toisen hyväksi.

Antamassa aina enemmän kuin saamassa.

Joskus paljon enemmän.

Hector lauloi muutama vuosikymmen sitten palkkasoturista ja hänen käskijästään, mutta sama pätee asevelvolliseenkin. Kummankaan käskyt eivät tule kaukaa vaan hyvin läheltä. Ja läheltä löytyy myös käskijän vastuu.

Se löytyy sinulta ja se löytyy minulta, sillä sinä ja minä lähetimme eräänä kohtalokkaana aamuna kuorma-autollisen nuoria miehiä tammisaarelaiseen tasoristeykseen.

Ei kukaan muu.

Mutta kuinka mitkään sanat tavoittaisivat enää todellisuutta tai käskyn vastuu olisi sittenkään syyte?

Elämän etulinja on todellinen. Se kulkee aina jossain, vaikka sen olemassaoloon ei edes uskoisi. Ja sen juoksuhaudoissa uhraus ja lunastus ovat yhä tänäänkin vanhaa, mutta käypää valuuttaa.

Se tuntuu ehdottomuudessaan olevan kuin muisto aivan jostain toisesta ajasta ja paikasta. Ja silti se on nyt täällä. Keskellä työpaikkojen kahvipöytiä, energiahankeseminaareja ja homekouluista käytävää arkikeskustelua.

Läsnä niin raakana ja kauhistuttavana, että kavahdamme sitä, vaikka samalla tuon kokemuksen äärellä me vaistoamme yksilöä ja kansakuntaakin suuremman pyhyyden, joka sen julman pinnan alle on kätketty.

Kunniaa Raaseporin kaatuneille sankareille.

Kirjailija ja virkamiesboheemi

Kommentoi