Kolumni: Oikeus kuolla, oikeus elää

Rakas anoppini, 97 v., oli kuljetettu Helsingissä Haartmanin sairaalan syviin syövereihin, kun muisti ei enää pelannut, kivut olivat ankarat ja elämänlanka kovin ohut ja hauras.

Tyttärensä Heta kiiruhti Ranskasta paikalle äitiä katsomaan ja hoitamaan, kuten tyttären kuuluu tehdä. Hoidon etiikan asiantuntijana hän vaati äidilleen lisää kipulääkettä, johon vuorossa oleva hoitaja vastasi tylyn kohteliaasti: Emme anna, ei täällä potilaita kuoliaaksi lääkitä! Ei lääkitty, ennen kuin vuoro vaihtui ja hyvä hoitaja piikitti yöllä lisää kipulääkettä. Vanha ihminen sai kuin saikin kuolla rauhassa.

Sama tilanne toistui edesmenneen vaimoni kuollessa syöpään. Kivut olisivat olleet ties miten hirveät, mutta läpi yön annettu morfiini piti kivut aisoissa, tai ainakin niin uskoimme hoitajien kanssa. Potilas ei ollut enää kunnolla tajuissaan, joten kysyä ei voinut. Lääkäriä ei näkynyt missään. Lopuksi potilas kuoli. En saanut selville, oliko kuoleman syynä syöpä vai kipulääkitys.

Tässä syntyy outo tilanne. Kipulääkitys on olemassa, mutta se tappaa. Jos eutanasia on kaikissa muodoissaan kielletty, kipulääkitys ei ole aina sallittua, jolloin potilas kituu kuoliaaksi.

Siis väite siitä, että kivunlievitystä on aina saatavilla, ei pidä paikkaansa.

Tilanne on hankala. Joskus kivunlievitys ja elämän jatkuminen eivät ole mahdollisia yhdessä. Silloin eutanasian vastustaja valitsee kivun ja kärsimyksen. Minä kyllä valitsen kuoleman.

Ehkä ymmärrykseni on rajoittunut, mutta en käsitä, miksi lääketieteen teknologian ylläpitämä surkea, lyhyt loppuelämä olisi niin tärkeä asia, ettei saa kuolla.

Suomalaisten selvä enemmistö kannattaa eutanasiaa, kuten järkevää onkin. Kannattaa ajatella pahinta vaihtoehtoa ja vaatia, ettei se toteudu omalla ja läheisten kohdalla.

Mietimme Hetan kanssa näitä asioita monelta kantilta. Eutanasia on Suomessa kielletty ja pysyy kiellettynä, koska kuulemma ihmisellä on oikeus elää, eikä tästä oikeudesta ole mahdollista kieltäytyä. Mutta mitä jos jättää oikeutensa käyttämättä? Ikävää tuollainen, muka filosofinen, sanansaivartelu.

Tässä asiassa päätä ei pitäisi sekoittaa kovin monimutkaisin puhein, joiden tehtävä on vain hämätä kuulijaa. Kyseessä on vakava asia, jonka pohtiminen kovin yleisellä tasolla kirkon ja lääkärikunnan lobbarien tuella ei mitenkään edistä meidän kuolevaisten etua. Pitäisi tehdä päätös, eikä vain puhua, kunnes päätöksenteon aika on ohi. Päättäjät ovat nyt väärällä raiteella. Ihmisen etu on vaarassa.

Ainoa asia, joka todella merkitsee, on että saan kuolla rauhassa ja ilman ylettömiä kärsimyksiä. Jotkut suomalaiset menevät ulkomaille apua saamaan.

Onko tässä mitään järkeä, miksi apua ei saa Suomesta? Miten on, kielletäänkö ulkomaille meneminen sillä perusteella, että oikeudesta elämään ei saa luopua? Mitä eroa siinä on, luopuuko Sveitsissä vai Suomessa?

Meitä pelotellaan armokuolemien lisääntymisellä, jos eutanasia laillistetaan. Onko tämä joku salaliittoteoria vai mikä? Vai ovatko sairaalalääkärit taipuvaisia holtittomuuteen? Kenen etu on uskotella tällaista? Joku sanoo, että vanhusten pitää pelätä ahnaita perillisiä, jotka toivovat vanhuksen kuolemaa. Tässä mennään dekkarikirjallisuuden teemoihin. Paras pysyä asiassa.

TIMO AIRAKSINEN
Filosofian emeritusprofessori

Kommentoi