Kolumni: Kun henkilökunta ei aamuisin henkeä haistele

Lähes aina, kun ryhdymme puhumaan ikääntyvistä (kauhea kiertoilmaus) ihmisistä, puhumme terveydenhoidon tarpeista tai hoitajien resurssipulasta. Jospa tällä kertaa välttäisimme nämä sanat vallan.

Kun itselläkin mittari on värähtänyt satasen jälkimmäiselle puoliskolle, alkavat vanhenemisasiat kummallisesti kiinnostaa.

Oikeasti vanhenemisesta kannattaa puhua, koska väestön ikääntyminen on yksi suomalaisen yhteiskunnan suurista ilmiöistä.

Suomalainen terveydenhoito (no tulipa tämä sana kuitenkin) on niin erinomaista, että emme me suomalaiset suostu kuolemaan millään.

Kun lisäksi terveyttä ikäihmisillä riittää, ei kuva kiikkustuolissa keinuttavasta mummosta tai vaarista sovi enää kuin vanhaan suomifilmiin.

Mutta korviemme välissä tämä mielikuva edelleen sinnikkäästi elää. Näin on pakko todeta, kun kuuntelee kertomuksia siitä miten ikäihmisiä erilaisissa palvelukodeissa asutetaan.

Tässä avainsana on nimenomaan koti. Kotonaan aktiivinen ihminen haluaa puuhata mitä mieleen juolahtaa, eikö totta? Silloin erilaiset rajoitukset ja henkilökunnan asettamat aikataulut eivät oikein tunnu hyvältä.

Eli kuvitellaanpa tulevaisuuden palvelukotia.

Kun aamulla herään, narautan konjakkipullon auki ja otan huikan (juu, eläkkeestä riittää kyllä kuukautiseen konjakkipulloon).

Henkilökunta ei henkeä haistele, mutta vaimolla saattaa olla sanottavaa. Hänhän tietysti pötköttää siinä vieressä, niin kuin on vuosikymmeniä tehnyt.

Aamupala kannetaan joko sänkyyn (pientä korvausta vastaan) tai sitten kömmimme neljää jalkaa buffet-pöytään.

Kun maha on täynnä, on aika hipelöidä puhelinta. Applikaatio käyntiin ja valitsemaan päivän ohjelmaa.

Kun vuosikymmeniin ei ollut aikaa tai halua perehtyä tyyliseikkoihin, nyt voisin valita tyylikurssin. Edelliseltä kerralta sainkin jo hyvä neuvoja siitä, miten herrasmies nykypäivänä pukeutuu.

Vai lähtisinkö joogaan? Onneksi myös tuolijoogaa on tarjolla, kun jalat ovat tänään vähän jäykänoloiset.

Tai taidammepa sittenkin lähteä vaimon kanssa taivuttelemaan argentiinalaisen tangon kuvioita. Siinähän ne jalatkin samalla vertyvät.

Ja täytyypä ryhtyä miettimään illan ruokailua samalla. Tänään taidan ottaa italialaista, kun eilen olimme Indonesiassa.

Kaikkeahan saa, kun netistä vain tilaa. Ja sen jälkeen voisin mennä virtuaalimatkalle Padonaan, onneksi palvelukotiin on hankittu juuri uudet laitteet.

Kuulostaako tämä kummalliselta? Näinhän me työikäiset loma-aikaan elämme, kun meillä on aikaa mielihalujamme toteuttaa.

Ikäihmisillä sitä aikaa on. Ja rahaa monilla myös.

Kuka tällaisen palvelukodin perustaisi? Varaan paikan heti.

Kommentoi