Kolumni: Kuka uskoo joulun ilmastoihmeeseen? Pyöreän pöydän työryhmältä on vaikea odottaa muuta kuin ympäripyöreyksiä

Yritetään löytää yhteinen näkemys ja konkretiaa siihen päälle, mutta ketään ei saa syyllistää ja itse uskon teknologisiin ratkaisuihin.

Aika lailla näin voi summata pääministeri Juha Sipilän (kesk.) viestin tällä viikolla järjestämänsä pyöreän pöydän ilmastokeskustelun jälkeen. Tapaamisen lopputulemana oli – yllätys, yllätys – työryhmän perustaminen.

Työryhmään tulee edustus kaikista eduskuntapuolueista, ja aikaa on kuukausi. Ryhmältä odotetaan käytännössä joulun ihmettä.

Tahtotiloja ja tavoitetasoja ei välttämättä enää tarvita. Ne asettaa todellisuus: kukaan ei voi tosissaan antautua ja todeta, että kolme-neljä astetta lämmetään ja sillä sipuli.

Siksi tarpeen on nyt konkretia, ja mieluusti vielä EU:n kautta, jolloin vaikutus on pientä maata suurempi.

Työryhmän pitäisikin linjata Suomen ilmastonäkemyksiä tulevalle puheenjohtajakaudelle. Käytännössä tähän se voi myös jäädä.

Kotimaassa konkreettisia päätöksiä vaativien asioiden lista on pitkä. Sieltä löytyvät lentomatkailu, henkilöautot polttoaineineen, turve, hakkuut, energiaremontit, kehitysyhteistyö, ydinvoima, lihantuotanto, paljon muita isompia pienempiä asioita.

Ei tarvitse olla politiikan tutkija ymmärtääkseen, miten suuria etu- ja sidosryhmäristiriitoja puoleiden välillä näissä asioissa on. Riittää, että on pitänyt silmänsä ja korvansa auki vaikka vain tänä syksynä.

Yhteinen näkemys ei ole vaikea tavoite, vaan kaunis haave.

Vielä suuremmaksi joulun ihmeeksi tavoite muuttuu, kun mukaan otetaan hiukan enemmän arvopohjaiset yhteiskunnalliset näkemyserot puolueiden välillä.

Kuten vaikkapa suhde verotukseen ilmastopolitiikan keinona ja se, voiko rahalla ostaa oikeuden päästää enemmän kuin naapuri. Tai pitääkö kulutusta rajoittaa, vai onko sen kasvun takaaminen ainoa tapa rahoittaa ilmastoratkaisut.

Osa näkee alhaisen syntyvyyden Suomessa osana ilmastoratkaisua väestönkasvun rasittamalla planeetalla, osalle vauvatalkoot ovat ilmastotalkoitakin tärkeämpi projekti. Yksi sähköntuotantotapa on joillekin osa ongelmaa, toiselle sama tekniikka on ratkaisun avain.

Puolueesta riippuen metsien hakkuu on paras tai paskin temppu ilmastolle. Kehitysyhteistyön rooli ilmastopolitiikassa nähdään sekin hyvin eri tavoin.

Ja niin edelleen.

Ilmastopolitiikka on niin oleellinen osa kaikkea politiikan tekoa, että yhtä hyvin jouluvalmisteluina voitaisiin piparien ohella pyöräyttää etukäteen minihallitusneuvottelut kaikkien eduskuntapuolueiden kesken.

Käsi sydämellä: kuka uskoo, että varsinkaan vaalien alla siitä syntyisi mitään toteutuskelpoista?

Ei ole mikään ihme, että poliitikot tarttuvat puoliabstraktien tahtotilojen ohella mieluusti mahdollisuuksiin kääntää keskustelu vaikkapa hiilidioksidin talteenottoon tai Afrikan metsittämiseen (joista molemmat ovat toki tärkeä osa kokonaisuutta). Sillä voi yrittää välttää ikävät väännöt kotimaisista toimista, jotka väistämättä sattuvat aina johonkin.

Syksyn kuumentama ilmastokeskustelu on ollut synkkää, mutta hetkittäin myös sydäntälämmittävää seurattavaa. Valonpilkahduksista suurimpia oli Ylen tekemä kysely puolueiden nuorisojärjestöille.

Niiden johdossa näyttää olevan vielä rohkeutta/naiiviutta/lehmänkauppojen puutetta/vapaus uudelleenvalinnan paineesta (valitse sopiva vaihtoehto), jonka ansiosta ollaan valmiita vaatimaan sellaisiakin muutoksia, jotka ovat puolueen perinteistä linjaa vastaan.

Vallankahvassa ei olla yhtä taipuisia.

Jouluna pyöreän pöydän työryhmä osoittautunee ympäripyöreäksi. Siltä tullee esitys, jossa sitoudutaan samaan, jonka Sipilä sanoi jo ryhmää asettaessaan: tehdään yhdessä enemmän ja nopeammin.

Eiköhän tästä pitäisi olla samaa mieltä jo nyt?

Repivä keskustelu käytännön toteutuksesta jää vaaleihin, mutta toisaalta hyvä niin. Silloin mitataan myös ilmastoheränneen vaalikansan oma valmius hyväksyä kipeitäkin muutoksia totuttuun arkeen.

Herroilta on helppo vaatia, itseltään paljon vaikeampi.

Jami Jokinen

Kommentoi