Kolumni: Kivikauden perintö

Viisitoistavuotiaana tärkein vaatekappaleeni oli T-paita, jonka kuvituksessa lihava mies jahtaa alastomia, pitkätukkaisia poikia. Saalistajan peräpään ympärille oli piirretty sankka kärpäsparvi.

Kuva oli jopa 80-luvun mittapuulla mauton, joten vanhempani neuvoivat rajoittamaan vaatekappaleen käyttöä.

Sain kuitenkin yllättävää taustatukea körttiläiseltä isoäidiltäni, joka jätti yksityiskohdat sikseen ja päätti, että on hienoa, kun nuorella ihmisellä on musta paita.

Itselleni kuvitusta olennaisempaa oli, että paidassa luki Stone ja No Anaesthesia. Kyseessä oli viimeisiään vetelevän YYA-Suomen pieni ihme eli keravalainen hevibändi, jonka ensimmäinen levy oli julkaistu Yhdysvalloissa näkyvän mainoskampanjan saattelemana.

Ari Väntäsen Stone-historiikki (Like 2017) on poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu selvitys tästä lyhyestä menestystarinasta. Ikävä kyllä Stonen kohdalla tähdet olivat maailmanmenestyksen suhteen vielä väärässä asennossa.

Kirjan riveillä ja varsinkin rivien välissä piirtyy myös kuva kasari-Suomesta. Samalla tulee esitellyksi Suomen metallimusiikkipiirien herääminen.

Siinä yhteydessä mainitaan myös pohjalaisittain tuttuja nimiä, kuten A.O.D. ja Misanthrope, jossa vaikutin itsekin ja joka sai Vaasan varttuneempien muusikoiden suussa hellittelynimen Suvilahden Venom-pojat.

Omaa nuoruutta huvittaisi aina romantisoida, mutta Väntäsen kirjassa tulee hyvin esiin myös kaikki se, mikä 80-luvun Suomessa oli metsässä.

Ääriesimerkki löytyy Stonen kokemuksista Etelä-Pohjanmaan tanssilavoilla.

”Kakkosluokan pänri” Stone sai kaikesta päätellen kuunnella riittävästi paikallisten isäntien viisauksia painijulisteilla koristelluissa takahuoneissa.

Keravalaiset pitkätukat olivat tuolloin lakeuksien kielellä helsinkiläisiä homoja.

Nykynuorisolle pitänee varmuuden vuoksi tähdentää, että ”helsinkiläinen” ja ”homo” olivat silloisessa agraarikulttuurissa haukkumasanoja.

Ummehtunut ilmapiiri ei 80-luvulla kuitenkaan rajoittunut pelkästään maaseudulle.

Muutosten tuulista huolimatta Suomi oli tuolloin vielä osittain siinä ihmeellisessä krampissa, joka esti kansainväliset menestystarinat.

Jälkikäteen on helppoa nähdä, kuinka se rakensi näkymättömiä muureja, joiden yli Stonen kaltaisia lahjakkuuksia oli työlästä puskea.

Bändin Yhdysvaltain-reissusta lukiessa iskee epätoivo siitä, kuinka hölmösti kuvio hoidettiin.

Luultavasti se ei ollut edes varsinaisesti kenenkään syy, vaan osa mentaliteettia, jossa henkinen käsijarru oli lähtökohtaisesti jumissa.

Olennaista kuitenkin on, että Stone nosti suomalaisen metallimusiikin riman taivaisiin.

Bändin opetuslapset sitten veivät touhun uudelle tasolle ja toivat suomalaiseen kielenkäyttöön eksoottiselta kuulostavan sanan ”musiikkivienti”.

Stonen tarinan lukeminen onkin hienon nostalgiatripin lisäksi muistutus siitä, että taiteessa mikään sydämellä ja vimmalla tehty ei koskaan mene täysin hukkaan.

MARKO HAUTALA
Vaasalainen kirjailija

Kommentoi