Kolumni: Käsky oli selvä: "Katso peiliin"

En enää edes muista, mitä olin kirjoittanut. Politiikkaa se oli. Oli viime syksy. Palautteen antaja ei tyylistäni tykännyt. Hänen viestinsä oli yksiselitteinen.

"Katso peiliin, Rautio".

On kunniallista sanoa noin, jos on eri mieltä eikä muuta keksi. Viestin jatko paljasti, mitä palaute todella tarkoitti.

Näin sanotaan vain naistoimittajalle.

"Kuvassa olet sen näköinen, että kuulut Rewell Centerin penkeille istumaan muitten eläkeläisten viereen."

En ajattele tuosta pahasti, mutta sanon silti "hyvästi".

Rakastan ihmisiä ja varsinkin poliitikkoja. He ovat parhaita tyyppejä, jutunkertojia ja toistensa paljastajia.

Eräskin kertoi tutun mieskansanedustajan löytyneen päivällä eduskunnan siivouskomerosta rakastelemasta. Kyllä kuumotti korvia. Oli viime eduskuntavaalien alusaika. Läpi meni.

Rakastan myös niitä kahta kansanedustajaa, jotka eivät enää vuosiin ole vastanneet puheluuni, pelkurit. He ovat silti kilttejä sähköposteissaan.

Ennen viime syksyn piirikokousta vaasalaisvaltuutettu ärjyi puhelimeen ja käski olla soittamatta koskaan. Olin kirjoittanut sanatarkasti niin kuin hän oli sanonut. Ei olisi saanut. Anteeksi!

Kaipaan Ulla-Maj Wideroosia, jolla on koira ja joka suuttumuksen jälkeen voi nauraa itsensä tainnoksiin. Sellaista pitää elämän olla. Terveisiä RKP:lle.

Ja millaista on ilo? Sellaista, että se nousee silmiin kuten Jutta Urpilaisella. SDP ei sitä vain ikinä huomannut.

Annan urhoollisuusmitalin Susanna Koskelle, joka jakoi esitteitä Hovioikeudenpuistikolla solvausten keskellä.

Toimittajakin sai rumasti kuulla kunniansa: Haista v...u. Se paljasti, että sairaalapäivystys on myös mielen purkua.

Kauhajoen Lasse Hautalalla on erinomainen piirre. Hän vastaa aina puhelimeen ja kertoo kantansa sillä sekunnilla. Sellainen on poliitikko!

Kiitos Juha Mäenpää, että kerroit etukäteen, kenestä tulee perussuomalaisten puheenjohtaja. Pidä kristallipallosi.

Mieliinpainuvin työ: ei Lipponen, ei Vanhanen, ei Niinistö, ei Sipilä, ei Halonen, ei Katainen. Kauan sitten edessäni istui afrikkalainen, 15-vuotias pieni tyttö. Hän oli tullut Vaasaan pakolaisena. Sylissä hän piti 3-vuotiasta omaa tytärtään. Mykistyin. En unohda vakavaa, surullista katsetta ja tuskaista tarinaa.

Jukka Ritola otti kuvan. Se on minulla yhä tallessa. Itken sen äärellä.

Se tapahtui vuosikymmen ennen massojen tuloa ja vuosikymmen ennen kuin minusta tuli "suvakkihuora".

Mitäkö teen? En kovin paljon.

Siivoan komeroita, jos huvittaa. Jos ahdistaa, menen terapiaan. Rukoilen, ettei terveys petä. Koiran kanssa teen lenkkejä. En nouse enää puoli kuusi.

Palaan taas Martha Zamoran zumba gold ja salsa -tunneille. Heti aamusta.

Kyllä voin jakaa poliitikon mainoksia torilla. Mutta sen poliitikon suusta ei saa tipahtaa tätä lausetta: "Kannatan tasa-arvoa, mutta en ole feministi."

Terveisiä feministeille, Matias Mäkyselle ja Daniel Lahdelle. Rakastan teitä.

Tosin koiria ja lehmiä rakastan eniten. Kuulen yhä, kuinka Aili-mummu itkee tuskaansa, kun Hellä pakotetaan Itikan autoon Alajärvellä. Olin kuusi.

Pami-cockeri eli vielä päivän. Käytiin Hubertuksella ja Isolahden rannassa uimassa. Se oli hyvin sairas, mutta hymyili. Ei sellainen unohdu. Olin 43.

Täytin maanantaina 63. Nyt lähden.

Kommentoi