Kansalaistottelemattomuudesta

Suomessa käytiin aiemmin tässä kuussa hieman kummallista keskustelua kansalaistottelemattomuudesta, siitä onko kansalaisilla oikeus olla noudattamatta epäoikeudenmukaisiksi tai vääriksi kokemiaan lakeja. Samalla kun yhden ministerin antamaa lausuntoa tulkittiin pahimman mukaan, muiden argumentoinniltaan kestämättömät väitteet annettiin mennä ohi ilman sen kummempaa kritiikkiä.

Kansalaistottelemattomuus voi tietyissä tilanteissa olla jossain määrin hyväksyttävää. Sitä ei kuitenkaan voi määritellä absoluuttisesti hyväksyttäväksi tai hylättäväksi. Ratkaisevaa on se, onko yksittäisellä henkilöllä tai ryhmällä riittävät poliittiset vaikutusmahdollisuudet. Suomessa on ollut yli sadan vuoden ajan yleinen äänioikeus, jonka mukaan kansalaiset valitsevat vapaissa vaaleissa kansanedustuslaitoksen, joka päättää yhteiskunnan kehittämisen yleislinjoista ja siitä koskevasta lainsäädännöstä.

On kestämätöntä, jos esimerkiksi lakeja säätämässä oleva kansanedustaja toimii tietoisesti näitä lakeja vastaan. Perusteluksi ei riitä, että julistaa voimassa olevan lain vanhentuneeksi, epäoikeudenmukaiseksi tai muulla tavoin vääräksi. Yksittäinen ihminen ei voi nostaa itseään ja omaa vakaumustaan muiden ihmisten vakaumuksen yläpuolelle. Tällaista elitismiä ei voida oikeuttaa sillä, että perusteltaisiin tätä poikkeamista esimerkiksi sillä, että sen harjoittamisella täytyy olla tiukat pelisäännöt.

Demokraattisessa yhteiskunnassa kansalaisilla on tietyt loukkaamattomat oikeudet mutta myös velvollisuudet. Ne kaikki on määritelty perustuslaissa, jonka muuttaminen ja kehittäminen on kansanedustuslaitoksen erityinen tehtävä. Ei ole mahdollista, että kansalainen esimerkiksi ottaisi itselleen kaikki lain takaamat oikeudet, mutta kieltäytyisi tekemästä kaikilta yhdenvertaisesti vaadittavia velvollisuuksia. Mikäli tähän mentäisiin, edessä olisi yhteiskunnan järjestyksen romahtaminen ja kaaos.

Yksi viime vuosien keskustelunaihe on koskenut kansalaisten maanpuolustusvelvollisuuteen liittyvää, miespuolisille kansalaisille tarkoitettua asevelvollisuutta, jonka valtaosa suomalaisista hyväksyy. Lainsäädäntöä on tältä osin kehitetty niin että aseellisen palveluksen rinnalle on mahdollistettu uskonnolliseen tai eettiseen vakaumukseen perustuva siviilipalvelus. Se perustuu ajatukseen siitä, että maanpuolustusvelvollisuuden voi täyttää myös muuten kuin ase kädessä.

Kaikille tämä ei kuitenkaan riitä. Puhutaan ns. totaalikieltäytymisestä, jossa kieltäydytään myös siviilipalveluksesta. Minusta maanpuolustusvelvollisuus on kuitenkin rinnastettavissa muihin laissa määriteltyihin kansalaisten velvollisuuksiin. Jos vakaumukseeni vedoten katsoisin että verotus on varkautta ja siksi kieltäytyisin maksamasta niitä, tarttuisi lain pitkä koura nopeasti minuun kiinni, varsinkin kun kuitenkin hyötyisin niistä palveluksista, jotka muut kansalaiset minulle kustantavat.

On syytä huomata, että lailliset mielipiteenilmaisut ja protestit ovat kansalaisten perusoikeuksia, joita ei ole syytä millään tavoin kaventaa. Ne ovat päinvastoin olennainen osa demokraattista yhteiskuntaa. Tietoinen piittaamattomuus laista sen sijaan on elitismiä ja raukkamaista itsensä nostamista muiden yläpuolelle, muiden ponnistelujen yksipuolista käyttämistä.

JYRKI IIVONEN

Kirjoittaja on puolustus- ministeriön viestintäjohtaja