Känniurheilun traagiset seuraukset

<b>JANNE AHONEN </b>on loistaviin saavutuksiin yltänyt huippu-urheilija, josta voi hyvin käyttää nimeä "Kuningaskotka" tuoreen kirjan nimen mukaisesti.


Ahonen on kirjansa ansainnut. Mutta miksi sitä pitää myydä viina-, putka- ja tappelujutuilla? Miksi pitää kertoa kansalle, että koko mäkijoukkue hyppäsi Puolassa juovuksissa ja Ahonen Planican lentomäessä, jos ei kännissä, niin krapulassa kuitenkin?



MIELEENI TULEE liukuhihnalta traagisia muistoja alkoholiin sortuneista urheilijakavereistani. Yksi otti viinaa ennen pelipäivää jännitykseensä ja joi aivonsa pellolle, toinen meni hirteen, kolmas kuoli maksakirroosiin, neljäs hyppäsi parvekkeelta, viides, akateemisesti oppinut, kuoli surkeana ihmisrauniona.

En väitä, että viina oli ainut miesten kohtaloiden syy, tärkeä osatekijä se oli joka tapauksessa. Alkoholi aiheuttaa suunnattomia kärsimyksiä sadoille tuhansille suomalaisille. Kännäämisessä ei ole mitään ihailtavaa.

Kun tuoreen väitöskirjan mukaan kolmasosa pikkulasten isistä käyttää meillä liikaa alkoholia, se ennustaa valtavasti mielenterveysongelmia, lapsille häpeää ja tuskaa, koulumenestyksen huononemista ja elämänuskon menetystä - ja kuluja yhteiskunnalle.



HUIPPU-URHEILIJA ON mediajulkisuuden vanki, kaupallinen roolihahmo, jonka elämällä rahastetaan. Matti Nykänen lienee surullisin esimerkki nykyajan sairaasta arvomaailmasta. Kipeästi apua tarvinneen alkoholistin sairaudesta ja avioelämästä revitään julkisuuteen mitä intiimeimmät ja kipeimmät asiat. Miksi? Siksi, että suuri osa kansasta ostaa sairauskertomuksia, jotka alkeellisenkin moraalitajun mukaan olisi pidettävä salassa.

Mediassa on kerrottu, että Ahonen on "hieno ihminen, sanansa pitävä suomalaismies ja rakastava perheenisä, joka puhuu lämpimästi läheisistään ja on saanut hyvän kasvatuksen".

Toimittajaa on liikuttanut Ahosen kaunis tapa, kuningaskotka on käynyt kesäisin poimimassa neliapilan mummolan pihasta ja säilyttänyt onnenkalua mononsa välipohjassa. Pakkomielteestä tekee liikuttavan kaunis sana "mummola".



SE HYVÄ mitä Ahosesta kerrotaan, pitänee paikkansa. Siksi on syytä kysyä miksi Ahonen kertoo elämänsä häpeällisistä hetkistä koko kansalle? Onko mäkimiehen ja hänestä rahallisesti hyötyvien mieleen pälkähtänyt, että urheilijat ovat lasten ja nuorten ihanteita, esikuvia. Kun huippu-urheilija julkistaa kännäämisensä, autohurjastelunsa ja tappelunsa, se kertoo lapsille, että viinan kanssa läträäminen kuuluu asiaan.

Asiaa ei yhtään pyhitä sivulause "hauskaa on ollut, mutta toivottavasti jälkipolvet osaavat toimia fiksummin". Miksi hauskasta pitäisi kieltäytyä?



URHEILUN YDIN: rehti kilpailu, leikki, ystävyys ja luova nautinto ovat kaukana, jos huipulle pyrkivä nuori myy kehonsa ja mielensä vääriin käsiin.

Onneksi löytyy urheiluväkeä, joka ei pidä terveen sielun ja ruumiin yhteyttä pelkkänä antiikin aikaisena vitsinä. Heille merkitsee vielä jotain, kun lapset katsovat palvoen sankareitaan tai itkevät kuultuaan doping -sekoiluista.

Millä kasvattajat ja vanhemmat voivat enää perustella raittiuden ja hyvien tapojen tärkeyttä lapsille, jotka lukevat lehdistä, että mäestä voi hypätä kännissä ja kaveria voi lyödä turpaan nyrkillä, kyynärpäällä tai mailalla? Doupattujen hiihtäjien julkivalehtelu oli surkea esitys, mutta Ahosen kaupallinen "rehellisyyskään" ei kiitoksia ansaitse. Onko itsensä häpäisyyn muita syitä kuin raha?

Voiko nuori urheilija olla herkkä, kohtelias ja raitis? Tätä kannattaa pohtia kodeissa ja urheiluseuroissa.



KARI UUSIKYLÄ Kirjoittaja on kasvatustieteen emeritusprofessori