Jouluahdistus

Olen pienestä pitäen tykännyt joulusta ja sen valmistelusta. Kun muut ärsyyntyivät jopa kauppojen joulukoristeluista ja –lauluista, minä hehkutin kuin pieni lapsi joulun ajan ihanuutta.

Pidin itsestään selvänä, että kaikkihan joulusta tykkäävät. Pikku hiljaa minulle rupesi vasta aikuisena valkenemaan, että on melkoisesti myös niitä, jotka potevat jouluahdistusta.

Siihen on monia muitakin syitä kuin kauppojen tungos ja jouluvalmistelut. Totta kai ahdistaa, jos ei ole varaa valmistella perheelle ja ennen kaikkea lapsille joulua.

Mutta jouluahdistukseen on muitakin syitä. Kesti aikansa ennen kuin ymmärsin, etteivät ne perinteiset sukujoulut, joista minulle kerrottiin, suinkaan aina olleetkaan niin auvoisia kuin niiden kuvattiin olleen.

Aika monilla on suvussa tai perheessä joku mustalammas tai muuten vain vaikea henkilö, jota ei haluttaisi joulupöytään. Mutta kun jouluna pitäisi olla avara sydän ja hellä mieli, tuntuu vaikealta yhtäkkiä evätä epätoivotun henkilön tulo.

Niin sitten ennen joulua rupeaa ahdistus hiipimään yhden jos toisenkin mieleen ja tunnelma on jo valmiiksi ainakin hiukan kireä ennen kuin on aattona päästy kunnolla edes jouluaterialle.

Myös itsestään selvyys voi ahdistaa kuten erästä tuttavapariskuntaa, molemmat jo yli kahdeksankymppisiä.

Jälkikasvu on aina pitänyt itsestään selvänä, että vanhemmat valmistavat joulun ja lapset tulevat perheineen valmiiseen pöytään.

Mutta vihdoinkin he saivat sanotuksi, etteivät he enää jaksa valmistaa yhteistä joulua. He toivoivat kaikkien kantavan kortensa kekoon ja valmistavan jotakin, jotta edes yhteinen aattoateria toteutuu.

Nyt kuulemma joillakin on huuli mutrulla, kun ei enää päästäkään valmiiseen pöytään, vaan pitäisi itse tehdä jotakin. Mutta isovanhemmat ovat helpottuneita.

Sitten on niitä, joita ahdistaa, kun eivät saa viettää joulua kotonaan. Sukulaiset tai ystävät suorastaan pakottavat tulemaan joulunviettoon joka joulu.

Se on perinne eikä siitä passaa lipsua, vaikka kuinka tekisi mieli viettää edes joskus joulu omassa kodissa.

Yksinäinen jouluhan on kauhistus. Tässä tunnen piston omalla kohdallani.

Aikoinaan äitini tuli aina meille joulunviettoon Lapualta. Se oli itsestään selvää.

Mutta kun ikää alkoi tulla enemmän eikä liikkuminen enää hänen mielestään sujunut entiseen malliin, äitini rupesi haraamaan meille tuloa vastaan. Hän vakuutteli haluavansa oikein mielellään viettää joulun yksin.

Mehän kauhistuimme koko perhe; mummi yksin jouluna. Eihän sellainen käy. Emme kerta kaikkiaan voineet uskoa, että hän ihan oikeasti haluaisi viettää joulun yksin.

Vihdoin meidän oli myönnettävä, että hän ei enää jaksanut matkustaa. Sydän rupesi olemaan lopuillaan. Mutta emmehän me hänen antaneet yksin olla jouluna.

Ne perheenjäsenet, jotka parhaiten ehtivät, lähtivät hänen luokseen sen verran ajoissa, että saatiin joulu valmiiksi.

Jälkeenpäin olen ajatellut äitini ihan oikeasti halunneen edes joskus viettää joulua aivan yksin.

Kuinkahan monta kertaa häntä oli ahdistanut lähtö joulun viettoon meille?

RITVA LÖFBERG

Kirjoittaja on lapualaislähtöinen journalisti

Kommentoi