Hölmöilyä keskussairaalassa

3-vuotias poikamme sai viime marraskuussa kutsun päiväkirurgiaan nielu- ja kitarisaleikkaukseen.


Ei ollut ensimmäinen kerta, kun lähdin lapseni kanssa kohti terveydenhuollon ihmeellistä maailmaa.

Pojan korvat oli jo putkitettu kaksivuotiaana yhdeksän korvatulehduksen jälkeen myös päiväkirurgiassa ja isosiskon risat leikattu aikoinaan saman ikäisenä. Viime kesänä valvoin paria yöleikkausta, kun keskimmäisen lapsen ranteen kanssa päätettiin ensin harjoitella yhden leikkauksen verran, kunnes onnistuttiin.

Kutsu siis tuli ja oikein oli käsinkirjoitettuna lisätty kieltoja nesteen ja ruuan nauttimisesta kuusi tuntia ennen leikkausta.

Unohdimme jostakin syystä laittaa pojallemme Emla-puudutuslaastarit kämmensyrjiin. Niin ei käsketty kutsussa tekemään, mutta olisihan se jo tuolla sairaalakokemuksella pitänyt muistaa. Ei muistettu.

En myöskään muista kysyä autonkatsastuksessa huomasiko katsastaja tarkastaa jarrut ilman eri mainintaa enkä muistuttaa hammaslääkäriä vaihtamaan poran teriä potilaiden välillä. Jotenkin olen tottuut luottamaan, että ihmiset osaavat ammattinsa ja työtehtävänsä ilman minun neuvoja ja muistutuksia.

Tulin osastolle ja siellä alettiin antaa esilääkitystä. Ja kysyttiin emloista. Ne laitettiin siinä, mutta ehtivät olla vain vartin, kun leikkaussali jo odotti.

Isä pääsi mukaan saliin rauhoittamaan lastaan, jotta kanyyli saataisiin käteen. Puudutus ei tietenkään ehtinyt vaikuttaa ja suonta yritettiin löytää pojan kädestä minun, kolmen hoitajan ja anestesialääkärin väkivaltaisilla toimenpiteillä.

Erittäin pitkien minuuttien jälkeen jouduimme antamaan periksi. Nukutetaan kaasulla. Pahaksi onneksi maski oli liian iso ja kaasu vuoti sivuilta ulos. Pidin poikaani täysillä kiinni petissä ja mietin, että tämä tragikoominen tilanne sattuu taas minulle; minkälaiset muistot valkotakeista pojalleni jää ja mitähän seuraavaksi vielä sattuu.

Maski vaihdettiin, poika nukahti, leikkaus onnistui ja toipuminen meni nopeasti, kuten lapsilla tapaa. Mieleni kiehui palautetta surkeasta palvelusta. Tuli muita miettimisen aiheita ja asia unohtui, kunnes viime viikolla menimme neljävuotispiikille neuvolaan.

Kaikki sujui sopuisasti kunnes tuli piikin aika. Vaikka olin aamulla laittanut Emlan olkapäähän, ei se auttanut häivyttämään poikani mielestä kipua, joka syntyy kun piikkiä työnnetään ihoon.

Täydellinen hysteria päälle, hakkaaminen, potkiminen, rimpuilu uskomattomilla voimilla. Aivan kuin puoli vuotta aiemmin leikkaussalin hämärässä. Aikamiehellä oli tekemistä ja käsiä olisi pitänyt olla enemmän kuin kaksi. Paljon nopeammin kuin leikkaussalissa hoitaja pystyi piikin lihakseen pistämään, kun ei tarvinnut etsiä suonta.

Kun poikamme oli jo käynyt useammissa verikokeissa ja muutkin lapsemme yhtä lailla, omaan hyvää kokemusta Emla-puudutuslaastarin tehoista. Ainakin kerran tai pari se oli unohtunut itseltäkin laittaa ennen verikoetta ja silloin kivun tunsi paitsi pikkupoika ja -tyttö, myös isä ja äiti sydämessään.

Mutta kun Emla oli laitettu, verikokeesta jäi lapsille mieleen vain minkävärisen veneen tai tarran sillä kertaa sai. Pari kertaa sinne pääsyä on jopa odotettu tarrapalkinnon takia.

Pienestä asiasta syntyy älyttömän iso riesa. Minkä takia?

Miksei päiväkirurgian kutsussa voi olla valmiiksi painettuna muistutus Emlan käytöstä lapsipotilailla? Paperissa on varmasti yhden rivin verran tilaa.

Kun joku menee lapsensa kanssa ensimmäisen kerran verikokeeseen tai leikkaukseen, hän ei välttämättä tiedä asiaa. Ja vaikka toimenpide olisi jo kahdeskymmenes, vaikka pitäisi, ei aina voi muistaa.

Sitä varten kai se kutsu ja potilasohje lähetetään kotiin, että sairaalakokemuksesta tulisi mahdollisimman miellyttävä.

Mahdolliset aikaisemmat mukavat sairaalakokemukset voidaan torpedoida hoitokokonaisuuden kannalta pienellä asialla.

Tällaiset asiat kannattaisi laittaa kuntoon, kun ne voi. Sairaalassa sattuu aina, mutta hölmöilemällä sattuu vähintään tuplasti enemmän.