Harmaa ei ole arjen ainoa väri

JUHLAKAUSI ALKAA olla lopuillaan. Lahjat on avattu, jouluherkut nautittu ja uudenvuodenmaljat kumottu. Loppiaiselta alkavat härkäviikot ja ruisleivät, pitkä juhlaton kausi.


Monen arki alkaa ankeasti tuoreiden uudenvuodenlupausten takia. Jos on vuodenvaihteen humussa tullut vannottua savutonta, raitista ja kaikin puolin säntillistä elämää, ei luvatusta tohdi ainakaan vielä tammikuussa laistaa, vaikka pinna kuinka kiristyisikin.



JOULUREKVISIITTAA POIS korjatessa mieli on haikea, mutta toisaalta helpottunut. Konvehtikauden jälkeen maistuu taas ruisleipä.

Suuriin juhliin kasautuu myös helposti paineita, jotka tärvelevät juhlatunnelmaa. Joulun alla mielessä väikkyy helposti haavekuva siitä, millainen juhlan pitäisi olla. On tullut selailtua koreita joululehtiä, ja huokailtua ihastuksesta niiden kiiltäville, täydellisille kattaus- ja sisustussommitelmille. On tullut petyttyä, kun omat taidot eivät riittäneet taaskaan sen korkeammalle kuin kömpelön enkelin askartelemiseen vessapaperirullasta. Ja taas ne onnettomat joulutortutkin aukesivat uunissa..

Jouluun lataavat paineita niin ikään muistot lapsuuden ihanista jouluista. Rakkaista muistoista voi muodostua taakka, jos niitä kohti lähtee aikuisena kurottamaan. Ja jos koko ajan kuulostelee, tuntuuko nyt varmasti hienolta ja tarpeeksi jouluiselta, ei ehdi tuntua oikein miltään.



ARKI ONKIN oikeastaan aika armollista aikaa. Saa syödä rauhassa jauhelihasoppaa monivaiheisten juhlamenuiden värkkäämisen sijaan. Olla rauhassa vähän nuhruinen ja ihan tavallinen itsensä, ei se pingotettu juhlapyhäversio, joka yrittää olla hyvä, kaunis ja hellä-vaikka väkisin.



ARKEA MOITITAAN usein harmaaksi. On se sitäkin, mutta kaurapuuronsävy ei ole arjen ainoa väri. Kyllä arjesta löytyvät muutkin värit, myös ne kirkkaimmat.

Tavallisiin tiistai- ja torstaipäiviin kätkeytyy myös paljon onnen hetkiä. Kun tiskipöytä on kerrankin hohtavan puhdas ja pöytään on katettu leivoskahvit. Kun pääsee nukkumaan juuri vaihdettuihin, tuoksuviin lakanoihin. Kun radiossa soi yllättäen lempikappale aikojen takaa. Tai kun lapsi tulee ja kietoo pienet kädet kaulaasi kesken leikin. Pieniä, ohikiitäviä hetkiä, niin jokapäiväisiä, ettei niitä aina edes ehdi havaita, saati onneksi tunnistaa.

Jos jotain saisin uudelta vuodelta toivoa, toivoisin malttia pysähtyä näihin hetkiin ja nähdä niiden arvo ja ainutlaatuisuus. Silloin sitä voisi tehdä yllättävän havainnon: sitähän onkin itse asiassa enimmäkseen varsin onnellinen ihminen.



AJANKOHTAISTA, HIIHTORETKELLÄ koettua arkionnea on kuvannut hienosti edesmennyt kirjailija Veikko Huovinen. Tähän malliin:

"Koko päivän hiihdän hangella niin että spektroliitit ja smaragdit ropisevat suksenpohjissa. Illalla kaadan suuren kelon ja laittelen rakovalkean. Kylläpä ruoka maistaa luonnon helmuksissa. Olen edellisenä päivänä paistellut nuotiolla matikoita ja ruotinut ja paloitellut ne tuohiseen. Tätä herkkua syön nyt tuohisesta.

Rakovalkea lämmittää. Mukana tuomani lämpömittari näyttää laavussa olevan 44 astetta lämmintä. Riisun yläruumiini paljaaksi ja tapan täitä. Koira tappaa kirppuja. Taivaalla on platinaa. Kuu on niin kuin suuri hopeinen perunalimppu ja tähdet vartioivat miestä ja hänen nelijalkaista ystäväänsä, koiraa. Syön askorbiinia ja Refagania varmuuden vuoksi, ettei nuha tulisi. Voi juku, kun olen onnellinen!"


Anna-Leena Ekroos / Kirjoittaja on vaasalainen freelance-toimittaja