Harjoittelu ei ole aina hauskaa

Perjantai- ja lauantai-iltaisin minulla oli tapana laittaa juoksukengät jalkaan ja suunnata lenkille kotikulmillani Oravaisissa.

Isäni oli sanonut, että juokse nopeasti kahden pylvään väli ja sitten hölkkäile seuraavalle tolpalle, kunnes lenkki oli juostu. Satoi tai paistoi, oli kesä tai talvi, tein sen silti.

Loppuiltani vietin isäni ja äitini kanssa kotisohvalla. Samaan aikaan ikätoverini vetivät keskustassa tupakkaa ja joivat olutta, jotka jonkun vanhempi heille oli hankkinut.

Kaksi viikkoa sitten minut valittiin vuoden jalkapalloilijaksi Suomessa. Tämän palkinnon ovat ennen minua saanet muiden muassa Litmanen, Hyypiä, Eremenko ja Moisander. Kuuluuko näin iso kunnianosoitus todellakin minulle, sen saavat muut päättää.

Olen uskomattoman ylpeä ja yritän katsoa tätä hieman laajemmasta näkökulmasta enkä ainoastaan siitä, mitä on tapahtunut tänä vuonna. Näen tämän pitkäaikaisena panostuksena, joka alkoi jo pienenä Vöyrin kunnassa. Panostus, jonka tulos rupesi näkymään vasta vuosikymmenien jälkeen.

Uskon, että kaikilla on mahdollisuus menestyä. Pitää vain löytää asia, joka saa omistautumaan sataprosenttisesti. Kaikessa on loppujen lopuksi kyse siitä, paljonko on valmis uhraamaan, jotta unelma täyttyisi.

Kotipaikkakunnalla ei ole isoa väliä, sinunhan ne työt täytyy tehdä, halusit sitten lääkäriksi tai esiintyä loppuunmyydylle Hartwall Areenalle.

Ymmärsin jo varhain, mitä minun täytyy tehdä, että pääsisin joskus tekemään sitä mitä haluan ja saisin elää sillä. Kävin ylimääräisissä omatoimisissa harjoituksissa, joskus tylsissä, ja sitten vielä joukkueen omat treenit päälle.

Mielestäni monet nuoret eivät ymmärrä omatoimisen harjoituksen merkitystä. Liian usein laiskuus ottaa vallan, ja samalla voi haudata haaveet ammattilaisuudesta vaativassa lajissa. Monet tekevän, mitä heiltä odotetaan, mutta eivät enempää.

Isäni rakentamalla syöttöseinällä ja maalilla harjoittelin illat pitkät. Vaihtelua sain, kun pyöräilin viisi kilometriä urheilukentälle, jossa pelasin pari tuntia ja sitten pyörällä takaisin kotiin nukkumaan. Lukemattomia kertoja olen juossut ympäri Oravaisten ja Vöyrin juoksupolkuja. Ajat kirjoitin vihkoon.

Yläasteella sain luvan osallistua urheilulukion harjoituksiin ennen koulupäiväni alkua. Joskus mentiin jopa kesken koulupäivän 60 kilometriä pohjoiseen, jotta pääsisin harjoittelemaan Jaron liigajoukkueen kanssa. Kesäisin juoksin ylös alas Vöyrin hyppyrimäkeä.

Joskus minua ärsyttää, kun sanotaan, että harjoittelu pitää aina olla hauskaa. Hauskuus ei koskaan saa kadota täysin, mutta nämä niin sanotut tylsät treenit ovat niitä, jotka loppupelissä tekevät ihmisestä henkisesti vahvan.

En minäkään koskaan tykännyt herätä kaksi tuntia ennen muita, jotta ehtisin tehdä harjoitukset ennen koulua. Vaikka juoksin metsässä, en tykännyt siitä, mutta ymmärsin, että jos haluan menestyä, pakko se on tehdä. Halusin ammattilaiseksi, harjoittelin, vaikka ei aina kiinnostanutkaan!

Mutta kun voitimme Tanskan mestaruuden kesällä ja pari kuukautta myöhemmin pudotimme Southamptonin Eurooppa-liigasta, voin sanoa, että silloin oli jumaliste hauskaa. Palasin ajatuksissani ajassa taaksepäin. Kaikki juoksut kaatosateessa, yksinäiset tunnit jalkapallokentällä, kaikki uhraukseni jalkapallon eteen olivat tämän arvoista.

TIM SPARV

Kirjoittaja on Oravaisista lähtöisin oleva jalkapalloilija, joka pelaa ammatikseen Tanskassa

Kommentoi