Asuntomessuamista

Tänä kesänä vierailimme aviomieheni kanssa useiden muiden tavoin Kokkolan asuntomessuilla. Messualueen ympyrämuoto erottui mielenkiintoisena erikoisuutena jo karttamateriaalista, ja kouluaikani Kokkolassa viettäneenä oli toki kiinnostavaa käydä katsomassa, millaiseksi entinen kotikaupunki oli muuttunut.

Vanhansatamanlahti sinällään ei herättänyt minkäänlaisia mielikuvia asuntomessuja edeltäneeltä ajalta, joten vertailukohta ennen ja jälkeen -kuvien ruovikosta rakennusmaaksi piti muodostaa perusmessuturistin tapaan lähinnä painomateriaalin perusteella.

Lopputulos oli sinänsä onnistunut. Ennakkoluuloton korttelirakenne tosin todisti jälleen kerran sen, että yksityisyyttä pihamaalleen löytää vain jos asuu metsässä, mutta sehän kaupunkiasukkailla on tiedossa jo etukäteen.

Kiinnostavimpia kohteita olivat jälleen ne, joista oli paras merinäköala tai joiden materiaalit tai vaikkapa sisustusratkaisut miellyttivät silmää. Koska emme ole aikeissakaan rakentaa omakotitaloa, kuljeskelen asuntomessuilla enemmän sisustus-, laatta- ja lattianäyttelyssä kuin rakennustapaesittelyssä.

Ja vihdoinkin asuntoihin oli ymmärretty laittaa kirjahyllyjä! Ei tosin läheskään riittävästi omaan makuuni. Meitäkin kun yhä on, jotka emme ole tyystin siirtyneet elektronisiin kirjoihin, ja ne paperiset alennusmyyntilöydöt pitää saada aakkostettua jonnekin.

Kuopiolaiset puolestaan esittelivät viime kesänä Suomen asuntomessuilevalle kansanosalle Saaristokaupunkiaan. Pitkin kaupunkia ympäröivää Kallavettä sijoittuneet niemet olivat päässeet aidosti kaupunkilaisten käyttöön kaupungin suunnitelmallisen maanostopolitiikan seurauksena.

Sillat ja uudet tiet veivät kaupungin keskustasta pitkin pieniä saaria ja niemiä uudelle vireälle asuntoalueelle, joka vielä muutama vuosi sitten oli lähinnä vapaa-ajanasumuskäytössä. Nyt paikalla olivat niin koulut, päiväkodit kuin kaupat ja muut lähipalvelutkin, bussi kulki ja asuntoja rakennettiin - myös muualle kuin sille tarkasti rajatulle asuntomessualueelle.

Liito-oravillekin oli rakennettu ikiomat liitelypylväät, jottei tuo ihmisasutuksen lähelläkin viihtyväksi osoittautunut kurre jäisi osattomaksi kehityksestä eikä myöskään epähuomiossa estäisi kaupungin kasvua. Luonnon kanssa sopusoinnussa - eikä kuulemma ainoatakaan valitusta kaavasta koko prosessin aikana.

Siinäpä tavoitetta, sillä vaikka vaasalaisena voi olla aidosti ylpeä kotikaupungistaan, jotain kehittämisen varaakin toki on, kuten kaikkialla. Meiltäkin päin löytyisi monia paikkoja, joiden ennakkoluuloton, kestävä ja hyvin suunniteltu kehittäminen olisi koko kaupungin etu.

Elävästä kaupungista ei luonnollisestikaan voi tehdä ulkoilmamuseota, mutta silmittömälle puskutraktorituhoamisellekin on onneksi lukuisia toimivia vaihtoehtoja.

Tuskinpa esimerkiksi Mansikkasaaren siivoaminen pahimmista jätekasoista mitään kummempia säilyttämisenarvoisia luontoarvoja loukkaisi. Monesti vain keskustelu jämähtää ääripäiden jääräpäiseen toisteluun. Joko ei saisi tehdä yhtään mitään tai sitten oltaisiin tuhoamassa kaikki mahdollinen viimeistä tiiltä myöten. Järkiratkaisun kun olettaisi useimmiten löytyvän jostain sieltä välimaastosta.

Johanna Ahopelto

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä