Aina tavoitettavissa?

Kävin taannoin aamukoneella Helsingissä paripäiväisessä seminaarissa. Uimahallin kohdalla piti jo kaivella käsilaukkua - tulihan se kännykkä nyt ihan varmasti mukaan.

Yleensähän, jos sen kapineen kotiin unohtaa, niin takuulla on ollut kovastikin tavoiteltu sinä päivänä, vaikka edellisenä tai seuraavana ei kukaan kaipaile.

Kokoustauolla jokainen kahvipöytäseurueesta kaiveli kännykkänsä esiin ja tarkisti, kuka on soittanut, tekstiviestitellyt tai sähköpostittanut. Osa jätti kahvit väliin ja siirtyi hoitamaan puheluitaan.

Me pöytään jääneet aloimme keskustella kännykkäsidonnaisesta nykyelämästä ja siitä, miten nopeasti onkaan tapahtunut tuo muutos ajasta, jolloin läheskään kaikilla ei ollut edes lankapuhelinta.

Muistan, miten omat vanhempani hankkivat kotipuhelimen 1970-luvun alussa. Ei tuo suuremmin lapsen elämää koskettanut; opetettiin, että puhelimeen pitää vastata koko nimi selkeästi ääntäen, jos laite nyt ylipäätään sattuisi pirahtamaan. Itse ei sen ikäisenä vielä saanut soitella, kavereita käytiin hakemassa ovelta.

Kouluiässä ei omaa puhelinta ollut kenelläkään eikä puhelimessa roikkumista muutenkaan oikein suvaittu.

Ensimmäinen opiskeluvuosikin meni ilman omaa puhelinta. Puhelinkioskeja sentään 1980-luvun lopussa löytyi kohtuullisten välimatkojen päästä. Yhteyttä pidettiin lähinnä kirjeitse ja postikortein.

Seuraava etappi perusopiskelijan tavoitettavuudessa oli puhelinvastaaja. Tässä tosin mielipiteet jakautuivat kolmeen ryhmään: 1) ei sitä nyt niin tärkeitä puheluita voi tulla, että puhelinvastaajaa tarvitsisi, 2) pelkkä "en ole nyt tavoitettavissa" -viesti riittää ja 3) luksusmallina vastaaja, johon soittajakin pystyi jättämään lyhyen viestin.

Kun muutamaa vuotta myöhemmin sähköpostit yleistyivät yliopistomaailman ulkopuolellakin, tuntui tavoitettavuuden saturaatiopiste löytyneen jo kotifaksin kohdalla.

Ja eipä aikaakaan, kun kännykästä muokkaantui jokamiehen, -naisen ja -lapsen perustarvike, jota ilman ei voi kotoa lähteä.

Varakkaiden liikemiesten statussymbolista (muistatteko vielä ne kottikärryillä kuljetettavan kokoiset laitteet, joiden hankkimiseen ei kuukausipalkka olisi riittänyt?) päädyttiin pikkulätyskään, joka on lähes jokaisen suomalaisen laukussa tai taskussa. Ja jonka on oltava aina käsillä tai muuten maailma pysähtyy.

Keskustelimme puhelinmuisteluidemme yhteydessä myös siitä, miten aikoinaan alaikäiset lähtivät kesäleireille, osa jopa ulkomaille kielikursseille tai vaihto-oppilaiksi ja vanhemmat evästivät matkaan lähtiessä, että laita nyt edes postikortti.

Nyt täytyy vastata kännykkään välittömästi tai kuvitellaan suunnilleen kuolleeksi tai suuronnettomuuden uhriksi. Ryöstetyksi nyt ainakin.

Maailma muuttuu, nopeasti. Aikoinaan riitti, että puhelimeen vastasi, jos sattui olemaan lähistöllä ja soitteli takaisin, mikäli vastaajassa oli soittopyyntö. Tai lähetti sen postikortin.

Nykyisin yhteydenpito on huomattavasti reaaliaikaisempaa: kännykät, sähköposti ja erilaiset mobiililaitteet. Moni työkään ei ole enää aikaan ja paikkaan sidoksissa.

Osa kokee tämän vapauttavana, osa ehkä sitovana, lähestymistavasta riippuen.

Johanna Ahopelto

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä