Älykkyydestä

Maaliskuun alkupäivinä iltapäivälehdistö toi julki brittitytön korkean älykkyysosamäärän. Miten normaalin aikuisen uskoisi tuollaiseen uutiseen suhtautuvan? Ehkä ilahtuen siitä, että lapsi menestyi hyvin loogista kuviopäättelyä ja matemaattisia taitoja mittaavassa testissä ja sai tietoa kyvystään oppia. Joku saattaisi ohimennen hieman sääliä lasta, jonka vanhemmat toivat suotta julkisuuteen.

Hämmästyksekseni nettikeskusteluihin ryöppysikin suoranaista vihaa paitsi älykkyyttä, älykkyystestiin menneitä ja etenkin sellaisessa pärjänneitä kohtaan.

Miksi ihmeessä? Miten se joltain on jotenkin pois, jos joku toinen on älykkyysosamäärältään vähän kauempana Gaussin käyrän oikeassa laidassa kuin keskipisteen Keijo Keskiverto?

Kaikki maailman ongelmatko johtuvat jonkun provokaattorin mielestä siitä, että joku porukka hiffaa vähän nopeammin kuin joku toinen?

Älykkyyshän ei ole sen kummemmin riippuvainen yksilön sosioekonomisesta taustasta kuin vaikkapa kyky juosta nopeasti tai ottaa tarkkoja koppeja. Yksi osaa paremmin kuin toinen, ja se on aivan normaalia.

Jostain syystä vain tuntuu olevan sosiaalisesti hyväksyttyä lyödä paarian leima ihmiseen, joka on sattunut syntymään vähän nopeimmin piuhoin viritettynä kuin mitä joku toinen sattumalta pitää suotavana.

Olen aina kummastellut sitä, miten tässä yhteiskunnassa tuntuu olevan hyväksyttävämpää kertoa vaikkapa saaneensa alakansakoulun ympärihiihdosta neljännen sijan johdos ta hopealusikan kuin mainita käväisseensä opiskelukavereitten kanssa huvin vuoksi Mensan testissä ja jopa liittyneensä kyseiseen yhdistykseen.

Suomi on yhdistysten luvattu maa, joku liittyy ammattiyhdistykseen, joku urheiluseuraan, joku taidepiiriin, joku Mensaan - ja joku niihin kaikkiin. Ei se sen kummallisempaa ole.

Yksi kritiikin kohde on ollut älykkyyden testaaminen sinänsä. Se kun ei kritisoijien mielestä mittaa mitään tärkeää. No eipä kai, mutta antaa triviaalitietoa yksilölle itselleen siinä kuin aivan yhtä yhdentekeväksi luonnehdittavissa oleva tieto siitä, kuinka nopeasti juoksee sata metriä tai miten pitkälle jaksaa Cooperin testissä pinkoa.

Mahtuuhan maailmaan testejä. Joku saattaa sellaisesta tuloksen saatuaan helpottua, kun huomaa, ettei olekaan poikkeuksellisen tyhmä. Ei, vaikka ei saakaan muita ymmärtämään välittömästi tarkoitustaan – vaan vain vähän erilaisella nopeudella asioita päättelevä. Jota myös älykkääksi saattaisi voida kutsua, ellei sitä koettaisi niin äärettömän epäkorrektiksi.

Monessakohan koululuokassa on tänäänkin lapsi, jonka opettaja on määrännyt istumaan luokan häiriköiden välissä, koska hän selviytyy myös ilman opetusta?

Hyödyllisemminkin voisi koulupäivänsä käyttää, jos siihen kannustettaisiin tai se edes sallittaisiin. Myös älykkyyden halveksunta on eriarvoistamista. Ja voi jopa johtaa häiriköintiin.

Lopuksi vanha lohkaisu siitä, mikä on viisaan ja älykkään ero: älykäs selviytyy tilanteista, joihin viisas ei joudu.

Mensan jäsenyysrajan ylittäviä on niin paljon, että jokaiseen täyteen bussiin riittää ainakin yksi. Aika tavanomaista siis, ei mitään kaunan aihetta kenellekään.

JOHANNA AHOPELTO

Kirjoittaja on vaasalainen yrittäjä