Schnitzel pitää matkamiehen tiellä

Wienin porvarillinen charmi kätkee sisäänsä leikkeitä rakastavan matkamiehen paratiisin. Klassisesta musiikista tunnetussa Itävallan pääkaupungissa voi fiilistellä myös jazzin tahtiin.

Wienissä on eräs mielenkiintoinen erityispiirre: kaupungissa on useita ravintoloita, joiden tarjoama wienerschnitzel-leike on kaupungin paras. Parasta uskoa siihen, että parasta tarjoaa se, minne itse menee.

Sellainen on esimerkiksi Neubaun kaupunginosassa sijaitseva Schnitzelwirt. Aiemmin siellä kärysivät tupakansavu ja rasva, nykylakien mukaan vain rasva. Terveellisellä tiellä ollaan tukevasti.

Heti ulko-oven takana istuu paikan omistaja Magdalena Zeiner. Pöydällä on tuhkakuppi ja aski tupakkia – kielto koskeekin vain takaosan ruokailutiloja.

–Hei, minä muistan teidät. Kolme nuorta miestä Suomesta, jotka kävivät täällä joka viikko, Zeiner hihkaisee.

Hän osuu oikeaan, tosin vain kolmasosalla. Kokoonpano vaihteli siihen aikaan, mutta viime vierailusta on kymmenisen vuotta. Annetaan siis anteeksi ja istutaan pöytään.

Tilauksen jälkeen Ottakringer-olutta särpiessä kädet hikoavat. Onko aika kullannut muistot ja schnitzelien pinnan, vai onko taika vielä tallella?

Tarjoilija saapuu, ja onhan se. Veitsitesti eli schnitzelin pinnan rapsuttelu ruokailuvälineellä kertoo, että pinta on rapeaa. Ja mikä parasta, anjovista ja kaprista ei näy – itse asiassa sellaisia ei schnitzelien päällä näy koko kaupungissa. Se on pohjoismainen erikoisuus.

–Liha nuijitaan, käännellään jauhoissa ja sitä paistetaan hetki rasvakeittimessä. Siinä se, Zeiner opastaa.

Suupala suupalan jälkeen schnitzel häviää lautaselta. Tosin suupala suupalan jälkeen schnitzeliä myös on lautasella. Itse asiassa niitä on kaksi, eivätkä ne ole mitään pikku lätysköjä. Zeiner ei halua päästää matkailijaa Wienin pimeään iltaan nälkäisenä.

–Mutta tärkeintä hyvässä schnitzelissä on maku, aina. Vasta sen jälkeen tulee koko.

Sen verran tuhti satsi Schnitzelwirtin leike on, että sielu vaatii tasapainotusta. Kulttuuria nautiskelevat ihmisethän elävät pitempään eli taiteiden pariin siis.

Wienin illassa sopiva ratkaisu löytyy Bermudan kolmionakin tunnetulta Schwedenplatzion ja Stephansdom-katedraalin väliseltä alueelta. Ohuet kujat kätkevät sisäänsä kapakan jos toisenkin.

Yksi legendaarisimmista ravintoloista on Jazzland. Vuonna 1972 perustetussa kellarikapakassa soi jazz viikon jokaisena iltana.

Ulkona on viileää, mutta kellarin hämyssä ihanan lämmintä. Tunnelma on odottava, ihmiset hörppivät pöydissä juomiaan, joku lopettelee ruokailuaan. Pian lavalle takahuoneesta kömpii muutaman harmaantuneen herran seurue, vuodesta 1960 keikkaillut Storyville Jazzband. Instrumentaalimusiikkia on hauska seurata, mutta ehkä kokemus on osoittanut pumpulle, että yleisö kaipaa välillä myös lyriikkaa.

–Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä Bettina Krenoszin, trumpettia soittava Franz Luttenberger sanoo mikrofoniin.

Ja niin yleisöstä lavalle astelee tummakutrinen nainen, joka laulaa upeasti ja poistuu taas. Laulun nimestä tosin emme saa selvää, sillä huomiomme kiinnittyy vanhaan rouvaan, joka seilaa pöydästä toiseen ja antaa useampaan kertaan ymmärtää, ettei hänen paikalleen saa istua. Jazzlandissa tilaa on jokaiselle.

On taas nälkä, mutta Wien ei jätä nälkäistä pulaan. Paikalliseen tapaan päätämme ulkoiluillan käsekreiner-makkaralla. Niitä myyvät lähes kaikki kioskit.

Yleensä taksikuskit tietävät, mistä löytyvät yön parhaat herkut. Kättä pystyyn siis.

Pian paikalle kurvaa 1980-luvun Mercedes Benz. Sen ratin takana istuu jo hieman kypsempi rouva minkkiturkki yllään. Käheä ääni ja olemus tuovat hieman mieleen Hannele Laurin.

–Olen ajanut taksia yli 30 vuotta ja ajan edelleen. Eläkkeet ovat niin pieniä, ettei ole varaa lopettaa, hän kertoo.

Kyyti Wurstelstandille eli snägärille maksaa viisi euroa. Ottakringer-oluen ja juustoisen käsekreiner-makkaran yhdistelmä huuhtoo nälän ja maailman huolet. Ainakin melkein. Olisiko taksia ajanut rouva pitänyt pyytää yöpalalle?

Kommentoi