Viimeaikoina suomalaisissa teattereissa on alettu tehdä yhteistuotantoja.
Niillä haetaan säästöjä ja saavutetaan monenlaisia etuja: samaa näytelmää voidaan esittää useammassa kaupungissa, näin yleisö saa nähdä uusia näyttelijöitä ja esitykset elävät pitempään.
Henrik Ibsenin Villisorsa on Lahden kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotanto, jota näytellään myös Aleksanterin Teatterissa Helsingissä.
Ibseniä esitetään Keski-Euroopassa runsaasti, mutta meillä Suomessa valitettavan vähän.
Ibsen vaikutti kirjallisella tuotannollaan aikoinaan hyvin paljon, jopa lainsäädäntöön (naisen asema, tasa-arvo).
Villisorsa on fantastinen fantasianäytelmä. Siihen sisältyy voimakasta symboliikkaa: lintu, lentäminen, unelmat, haaveet, siipirikkous.
Kirjailija käsitteli tässäkin näytelmässä elämänvalhetta, peiteltyjä asioita, tabuja, kulisseja.
Berliinissä asuva ohjaaja Mikko Roiha on suomennoksessaan ja sovituksessaan tuonut näytelmän rohkeasti Suomeen ja tähän aikaan.
Jo lavastus rikkoo oivaltavasti realismin kahleet.
Pitkä pöytä tuo mieleen Jeesuksen viimeisen aterian. Sen ääressä ripitetään ja ripittäydytään, mutta paljossa vaietaan ja väistetään.
Pöydän alle sijoittuu tärkeä kellari, johon katsoja saa kurkistaa videokuvan kautta.
Alhon talossa siellä majailee etupäässä vanha isä, upseeri ja siellä viihtyy myös Elsa-tytär hoivaten villisorsaa.
Roiha pystyy ohjauksessaan keskittämään olennaiseen pitkän pöydän ääressä. Esitykseen saadaan vahvaa intensiteettiä ja jännitettä.
Näyttelijät tekevät tarkkaa työtä ajattelussaan ja kontakteissaan. Tarkoitetut asiat välittyvät hienosti katsomoon.
Sovituksessa on annettu kaikille roolihenkilöille etunimeksi näyttelijän oma nimi.
Ratkaisu on vaikea ja vaativa. Mutta se tuo osaltaan mukaan aitoutta ja oikeaa elämää: "mitä, kutsuiko joku minua".
Näyttelijät toimivat yhtenäisenä joukkueena.
Heistä puolet tulee Lahdesta ja loput Tampereelta. Vieraat kollegat ja uudet työskentelypaikat ovat antaneet virtaa ja potkua.
Esityksen keskushenkilöksi nousee Elsa-tytär. Hän toimii eräänlaisena ilmapuntarina. Elsa on mykkä.
Elsa Saisio elää täysillä läsnä. Hän aistii pinnan alla väreilevät asiat ja reagoi niihin.
Hän suorastaan tanssii ilot ja surut; hän aivan kuin lentää villisorsan tavoin.
Tieto tuo tuskaa, lopussa tragedian.
Ritva Alho - Elsan äiti - on joutunut pitkään kantamaan ja peittämään petosta ja valhetta, yhdenlaista elämänvalhetta.
Ritva Sorvali tekee vahvan naisen, joka alkaa vähitellen murentua tosiasioiden tullessa esiin.
Villisorsan miehet ovat laidasta lukien melko onnettomia.
Ritvan mies (valokuvaaja Jarkko Alho) kohtaa vahvan pettymyksen, mutta kaikesta huolimatta Jarkko Pajusen esittämällä isällä on kyky keventää ja nähdä valon paistavan risukasaan.
Tyypillinen isä-poikasuhde on sahanomistaja Mikko Verlalla (Mikko Jurkka) poikaansa Jyrkiin (Jyrki Mänttäri).
Sukupolvenvaihdos ei tahdo luonnistua isän suunnitelman mukaisesti. Tiukka ja ehdoton poika tempaisee irtioton.
Onnekseen isä suuntaa uuteen avioliittoon optimistisen Soili-nuorikkonsa (Soili Markkanen) kanssa.
