Hannu Mäkelä muistelee uusimmassa kirjassaan lapsuuttaan Helsingin Kalliossa ja kesäpaikassa Kukkialla.
Tapahtumat sijoittuvat 40- ja 50-luvuille. Elämä on ankeaa ja taloudellisesti tiukkaa. Äidin sydän reistailee.
Pientä Hannua kiusataan kotipihassa siitä syystä, että hänen isänsä on jättänyt perheen.
Toinen kiusaamisen syy on lapsukaisen äidin ammatti. Tämä toimii kansakoulun opettajana samassa koulussa, jossa kirjailija aloittelee koulun käyntiään.
Äiti laittaa Hannun kouluun vuotta nuorempana kuin muut. Hän on aina pienempi ja heiveröisempi kuin luokkatoverinsa. Siksi hän saa olla altavastaajana tappeluissa ja mainio uhri koulukiusaajille.
Myös isä on opettaja. Äiti haluaa, että Hannu saa kontaktia isäänsä ja siirtää pojan tuhoisin seurauksin toiseen kouluun isän luokalle.
Elämässä on kuitenkin myös iloja: nonarit, nonstop-piirretyt, tuovat vaihtelua arkeen. Hyvin varhain opittu lukutaito avaa uusia maailmoja ja viihdyttää lapsuuden yksinäisinä kesinä saaressa ja usein toistuvien sairastelujen aikana.
Kallion kirjasto on Mäkelän elämän pelastaja.
Rasavilli ja äidin asettamista rajoista piittaamaton poika ehtii monenlaisiin seikkailuihin. Meren jäällä hiihdetään railon yli, fektareilla ja kivillä taistellaan pihojen välisissä jengisodissa.
Lapsia riittää pihoissa paljon, ovathan sotien jälkeiset suuret ikäluokat kansoittamassa näitä asfalttiviidakkoja. Olympialaiset ja Eläintarhan ajot ovat lapsuuden huippuelämyksiä.
Sujuva kerronta tempaa mukaansa.
Voin vain kuvitella, miltä näiden muistelmien lukeminen tuntuu samojen vuosikymmenten Kallion kasvateista.
Sanansujuvuutta Mäkelä on ehtinyt harjoitella paljon: Vaasan Littfesteilläkin vieraillut Herra Huun isä on toimittanut ja kirjoittanut vuodesta 1965 lähtien lähes kaksi sataa teosta.
Viimeksi hän on kirjoittanut runokokoelman Toden näköistä ja elämäkerrallisen romaanin Aleksis Kivestä.
Mäkelä on ollut vapaa kirjailija vuodesta 1987.
