Seinäjoella 1977 syntynyt Silja Järventausta on julkaissut kolmannen runokirjansa, proosarunokokoelman Hyvän yön puisto.
Proosarunot ovat nyt muodissa. Visuaalinen kokeilu ja kikkailu on rajattu pois, pääpaino on kielessä ja runouden muissa elementeissä.
Selkorunoutta proosarunot eivät välttämättä ole, eivät Järventaustankaan. Jo kokoelman nimi viitannee unimaailmaan. Runot noudattavatkin unen logiikkaa, niissä on absurdeja käänteitä ja oikullisesti assosioivaa tajunnanvirtaa.
Niissä liikutaan meren rannalla tai kaupunkimiljöössä, missä rakennukset ja kadut valuvat ja muuttavat muotoaan kuin Salvador Dalin tauluissa. Henkilöt, joita tässä maisemassa liikkuu, ovat yhtä kummallisia, elastisia ja oudosti käyttäytyviä.
Yhteydet arjen ilmiöihin ovat kuitenkin tallella. Kaupungissa on kauppiaita, tuhohyönteisten myrkyttäjiä, kelloseppiä ja moottoriveneet ja kulkueetkin kuuluvat kaupunkikuvaan.
Monet runot muistuttavat pieniä kertomuksia, joilla on juonikin. Järventausta käyttää myös elollistamista. Laatikko haluaa pois liukuhihnalta ja uusia mahdollisuuksia, eikä liikennekään oikein tiedä, mitä tehdä. Ainakaan se ei viihdy. Täydellinen huonekalukauppias taas järkyttyy, kun ei enää olekaan täydellinen.
Järventausta työskentelee kirjoittamisen ohessa Lastentarhamuseossa Sörnäisissä, ja työ lienee inspiroinut niitä runoja, jotka kuuluvat kokoelman viimeiseen osastoon. Niissä myös siirrytään minämuotoon. Museon lapset vaikenevat aluksi, mutta alkavat vähitellen kertoa omia tarinoitaan ja muuttuvat eläviksi.
Kokoelman antama kuva maailmasta on vino ja kummallinen, mutta toisinaan todentuntuinen. Silja Järventaustan tarkastelukulma poikkeaa kuitenkin niin paljon tavallisen tallaajan arkikokemuksista, että jätän tulkinnan lukijalle itselleen.
Kielenkäyttäjänä Järventausta on taitava, tekstiä on nautinto lukea.
