Studiomuusikkona kunnostautunut Söderberg on kuitenkin näkevinään orastavaa jazzkiinnostusta paniikkihäiriöisen kitaristinalun jalkaterissä.

Arvio on oikea, eikä Steely Danin Josie-biisin kompin lähdettyä kokelaallakin rullaamaan mikään palaa enää entiselleen.

Minulle täysin uusi musiikki tulvii pelkistettyä USA:n länsirannikon tunnelmaa rennon keskitempoisella, mutta äärettömän koukuttavalla ja vähäeleisellä funk-grooven poljennolla.

On aika tilata ensimmäiset vinyylilevyt Poko Rekordsilta. Niiden joukossa on Steely Danin Gaucho. 1980 julkaistu levy vei täydellisyyden tavoittelun uuvuttamana kaksikko Donald Fagen-Walter Beckerin vuosikymmeneksi telakalle.

Levottoman 80-luvun alussa nuoren miehen innostusta ei juuri vähentänyt sekään, että luokan salaihastus jakoi jättimäiseksi yllätyksekseni saman, silloisessa Suomessa täysin marginaalisen diggauskohteen.

1970-luvun alussa perustettu bändi on tosiasiassa kaksikko, joka alkoi kääriä muusikkopiirien kermaa levytyssessioihinsa. Musiikki ja sanoitus jalostuivat vuosikymmenen aikana tasolle, joka hakee sekoituksena vertaistaan. Funkin, rokin, latinomusiikin - albumin nimi viittaa juuri latinocowboyhin - ja jatsin sovittaminen moniosaisiksi, mutta riittävän pelkistetyiksi kokonaisuuksiksi ei riitä tälle kaksikolle.

Gauchon nimibiisillä kaikki tämä on kiedottu älykkään lyriikan viittaan. Sanoitus on yhtä aikaa vieraantuneen tuntuinen, mutta yhtä aikaa riittävän koskettava rakentamaan kielellisiä siltoja ihmissuhdepelin temmellyskentäksi.

Parasta kaikessa on se, että 1993 sattumus toi bändin pitkään odotetun paluukiertueen New Yorkiin juuri silloin, kun satuin asustelemaan kaupungissa. Ikimuistoinen konsertti tarjoili maukkaimmat palat pidennettyinä versioina. Gauchon herkullisimmin svengaavat biisit soivat pidätellyn pelkistetysti ja sveitsiläisen kellokoneiston tarkkuudella syvälle tajunnan sokkeloihin.

Kotimatkallani metrossa mietin kuumeisesti: mikä enää tämän jälkeen voi kolahtaa?

HARRI KALLIO-KURSSI