Hiottu, tiheä ja elegantti lause. Ei tapahtumavyöryä, vaan henkilöiden sisäisen maiseman tarkastelua.
Nämä Joel Haahtelan tuotannon tunnuspiirteet ovat läsnä myös uudessa Traumbach-pienoisromaanissa.
Traumbach on kuitenkin Haahtelan viime vuosien romaaneja humoristisempi.
Tutun minäkertojan sijaan Haahtela käyttää nyt kaikkitietävää kertojaa, ja tämä kuljettaa tarinaa lempeän ilkikurisesti ja paikoin ironisestikin hymyten. Välillä lauseet lähenevät lyriikkaa.
Romaanin alussa Jochen-niminen nuorukainen saapuu outoon itäsaksalaiseen kaupunkiin haastatellakseen Traumbach-nimistä miestä.
Tämä jää kuitenkin yritykseksi. Tunnelma on kuin unessa, jossa yrittää kuumeisesti päästä jonnekin, mutta kerta toisensa jälkeen kohde siirtyykin vain kauemmas.
Mystisen herra Traumbachin sijaan Jochen tapaa muita kaupunkilaisia, rakastuukin pikkuisen, mutta nämä uudet tuttavuudet tuntuvat hekin oudosti haipuvan jonnekin.
Nuoren Jochenin hahmo on sympaattinen, hän on vielä varsin viaton ja naiivi toimissaan. Sielu ja sydän avoinna hän astuu aina uuteen päivään. Elämää nähnyt kertoja muodostaa Jochenille oivan vastaparin.
Romaani pohtii todellisuutta ja muistia. Voiko ihminen olla todellinen ja samaan aikaa pelkkä heijastus, kuuluu keskeinen kysymys.
Kysymykseksi nousee myös, mitä muistamme ja miten muistamme.
Läsnä romaanissa on Haahtelalle niin ikään ominainen melankolia ja mysteerin tunne.
Romaanin loppuun kirjailija on varannut lukijalle yllätyksen.
Joel Haahtelan kirjoja lukiessa minut valtaa usein halu viipyillä kirjailijan hallituissa ja kuulaissa lauseissa. Sitä toivoo, ettei hieno kirja ihan vielä päättyisi.
Niin kävi nytkin. Traumbach on laatuluettavaa.
