Fanny ja Alexander alkaa valheellisen iloisella kiiltokuvanäkymällä. Ekdahlin perheen teatteriseurue esittää joulukuvaelmaa, joka on hienostuneen värikylläinen kuin Carl Larssonin akvarellit. Tunnelma on iloinen ja lämmin.
Käsikirjoittaja Ingmar Bergman käsitteli Fanny ja Alexander -elokuvassaan ja sen pohjalta tekemässään kirjassa lapsuuden taikamaailmaa, jossa mielikuvitus ylittää todellisuuden rajat. Bergmania kiehtoi hyvän ja pahan taistelu. Elokuvaohjaaja näki sen väriasteikkona, jossa aurinkoiset, elämäniloiset sävyt kohtaavat mustan goottilaisen kauhun.
Ekdahlin boheemi perheyhteisö pulppuaa riehakasta elämäniloa. Jotakin vaivaa rahapula, ja joillakin on aviollisia ongelmia, mutta päällimmäisenä on vankka yhteisöllisyys.
Ritva Oksasen hienovireisen täyteläisesti tulkitsema Helena Ekdahl on perheen matriarkka. Hänen tukenaan on Matti Suokonaution jämäkkä Isak Jacobi, rakastaja ja uskottu. Herkän Ville Salosen tulkitsema Oscar johtaa perheen teatteria vaimonsa Emilien kanssa. Perheen lapset ovat Fanny ja Alexander.
Oscar kuolee kesken Hamletin harjoitusten. Nuori Alexander kokee isänsä poismenon järkyttävänä. Kuollut isä ilmestyy hänelle kuten haamuisä Hamletille ja yrittää tukea poikaansa.
Varsinainen kauhu alkaa Emilien avioiduttua sadistisen piispa Vergeruksen kanssa. Heikki Vainionpään oivallisesti esittämä piispa on narsisti, joka tahtoo alistaa uusperheensä.
Mia Vuorela tekee upean työn Emilien roolissa. Emilie kaipaa miestä lähelleen, mutta veikkaa elämän arpapelissä totaalisen väärin. Narsistipiispa on ihmishahmoinen piru, jolle muut ihmiset ovat vallankäytön välineitä.Katsoja kokee dekkarimaista jännitystä seuratessaan, pääsevätkö lapset pakenemaan piispan kynsistä. Tarinan lopussa Ali Ahovaaran uskottavasti esittämä mielipuoli Ismael Jacobi muuntuu juutalaisen taruston golemiksi, joka Alexanderin vihan kautta kostaa piispalle.Jesse Latvala tulkitsee komeasti Alexanderin osan. Nuori mies on vahvasti läsnä koko ajan. Latvalalla on lavakarismaa, joka oikein ohjattuna kantaa pitkään.
Fannyn ja Alexanderin ohjaaja Anu Saari alleviivaa esityksessä yhteisöllisyyttä. Tuon tuosta hän komentaa Ekdahlit ryhmäkuviin. Loppukiitoksissakin pysytään rooleissa ja seistään asemissa.
Ensi-illassa esitys oli vielä jähmeä ja hieman haparoiva, mutta tiivistynee ajan myötä.
Karmo Menden ja Raisa Kilpeläisen lavastus on ajattoman kevyt ja toimiva. Se päästää oikeuksiinsa Riikka Aurasmaan suunnitteleman upean ja väreiltään tarkoin harkitun epookkipuvustuksen.
