Ihmetys siitä, että on muille joku, vaikka itselle epäselvä. Vaaleanpunainen viisto aamuvalo ikkunalaudan kinoksella on muuttunut kultaiseksi. Päähenkilö elää jatkuvasti siinä lähes-hajoamisen tilassa, joka valtaa mielen yksin matkoilla, kun on rakennettava kotiinpaluun vedenpitävä varmuus. Aamuöiset lumiaurat raapivat uhkaavina asfalttia.
Riina Katajavuoren kuudes runokokoelma Omakuvat piirtää ja kumittaa kirjoittavan naisen kokonaiskuvaa ja haastaa lukijan saman tehtävän ääreen. Omakuvien nainen on keskittynyt tyhjyyteen, josta kieli syntyy. Katajavuoren omakuvat ovat ei-poseeraavia ja vapaita narsistisesta ulkonäkökeskeisyydestä - myös alkuosan peilikuvamaiset omakuvat, joissa tukka on niskassa jollain nykeröllä tai tukka on kiinni takaraivolla ja hapsottaa pään molemmin puolin kuin jokin siivousväline, huiska tms. tai tukka on kuin matonkuteet.
Runoilija on vapaa kielimaalari. Hän tuo esiin ihmisen haurauden ja kauneuden hetkessä, joka ilman kirjoitusta pakenee: Ikkunasta heijastuu valkoinen kattolamppu ja pöydän ylle kumartunut nainen. Ikkunalaudalla on ruskea hedelmällisyyspatsas: nainen muhkeat reidet avoimina, napa, vatsa, sivuilla pyöreät ulokkeet (rinnat? käsivarret?). Kaihdinten takana pimeä lumipuisto, valaistu valkoinen polku.
Runoilija vaatii myös lukijaa keskittymään. Omakuvia voi lukea kuin sormeilisi rukousnauhaa, helmi helmeltä, sana sanalta, lause lauseelta, hidastuen ja kielestä täyttyen. Lukijalle, jota kieli kiinnostaa, Omakuvat on runsaudensarvi.
Katajavuoren teksti on vallatonta ja täynnä huumoria samalla kun runoilija liikkuu perustavanlaatuisen tyhjyyden äärellä. Runoilija myös rohkaisee lukijaa: Nauti! Leiki! Kieli on materiaa, jota sopii muovata miten itse tahdot! Kieli luo maailman, havainto on kuvajainen, ja identiteetti muuttuu äkkiä vaikkapa näin: Valkoihoinen. Arviolta nainen. Ikäinen.
Kirja on esineenä kaunis. Jokainen kirjan viidestä osiosta alkaa omakuva-piirroksella. Tekijöinä ovat Liisa Kallio, Salla Savolainen ja Virpi Talvitie - kaikki kuvittajia, jotka myös piirsivät vuoden ajan päivittäisen omakuvansa.
Runoilijan kuvat virkistävät ja luovat kaaoksesta outoa rauhaa. Runoilija on silti se, joka alati kyseenalaistaa itsensä. Hän altistuu katseen/kielen alle epäkampauksineen, silmäpusseineen karvoineen kaikkineen, kertoen miten Iltapusut tökätään kuin tikat tauluun tai Väinämöisen palttoonnapit ovat reikäleivän reikiä kuivatettuina.
Runoilija kulkee joukossamme vuoren sisässä, muina matkustajina, joten hyvä lukija: Astu kirjaan! Inspiroidu kuin Leppäsen Kerttu, joka tyynesti asetti hiippamyssyn päähänsä ja levittyi mustaherukantuoksuisille lauteille vaikenemaan. Mutta muista: tieto alkaa epäilemisestä, kuten runous.
