Wasa Teater onnistuu jälleen tuomaan ensimmäisenä Suomessa näyttämölle näytelmän, josta on todettava: toivottavasti joku älyää kääntää tämän ja alkaa esittää tätä myös suomeksi.
Samaa sanoin Det Gröna Landet -näytelmästä, joka pari vuotta sitten sai Wasa Teaterissa ensiesityksensä Suomessa, mutta vielä toistaiseksi islantilaisnäytelmää ei ole käännetty.
Lauantaina ensi-iltaan tullut Kontrakt med Gud on kompakti kamarinäytelmä viidelle näyttelijälle. Alle puolitoistatuntinen veto ei ole viihdyttävää teatteria siinä mielessä, että se naurattaisi ja saisi hyvälle tuulelle.
Elämän suuria kysymyksiä luotaava näytelmä herättää sen sijaan kysymyksiä ja pistää katsojan miettimään omaa kantaansa kuolemanuhkaan, lähimmäisen sairastumiseen, avioeroon, huumeisiin ja Jumalaan.
Tarina alkaa 20 vuotta yhdessä olleen avioparin, Markuksen ja Rebeckan riidasta. Markus on päättänyt jättää vaimonsa ja 16-vuotiaan tyttärensä Sandran. Hänellä on toinen nainen, Jamila, vaikka vaimo ei sitä vielä tiedä, aavistaa vain.
Sitten tulee puhelu sairaalasta. Sandra on ottanut amfetamiinia ja joutunut auto-onnettomuuteen. Hän on kuolemaisillaan. Markus rukoilee ensi kertaa aikuisiällä Jumalaa, että tämä antaisi hänen tyttärensä elää ja lupaa tehdä mitä tahansa, jos Jumala kuulee häntä.
Sandra selviytyy, ja siksi Markus pistää suhteen poikki Jamilaan ja selittää sopimustaan Jumalan kanssa. Jamila ei tahdo hyväksyä ratkaisua. Hän on pakolainen, jonka isä on kotimaassa tapettu "Jumalan nimeen".
Näytelmässä kysytään moneen kertaan: minkä ja kenen Jumala?
Voiko lapsen selviytyminen kuolemankielistä olla todella Jumalan ansiota? Voidaanko ihmisiä tappaa siksi, että Jumala muka niin tahtoo? Miksi Jumala kuuntelisi yhden isän rukousta, kun maailmassa on yli 7 miljardia ihmistä?
Ann-Luise Bertellin ohjaama näytelmä ei anna selkeitä vastauksia, vaan jättää paljon katsojan itsensä pohdittavaksi ja päätettäväksi.
Kohtaukset kulkevat lomittain niin, että välillä seurataan vanhempia, välillä Sandraa ja hänen poikaystäväänsä, jotka haaveilevat yhteisestä tulevaisuudesta.
Riko Eklundh ja Stina Engström näyttelevät hyvin toisiinsa kyllästynyttä avioparia. Riitely on sanojen tulitusta, jonka nopeutta ja ilkeyttä voi vain ihailla, niin luontevaa se on.
Susanne Marins on raivoisan ja ärsyttävän äänekäs, kun Sandra on huumeissa. Sairaana hän on täydellinen vastakohta, liikkumaton ja hiljainen. Nyanssit puuttuvat, mutta ehkä niin on tarkoituskin.
Markus Lytts tekee uskottavasti poikaystävän roolin, ja Åbo Svenska Teaterista vieraileva Daniela Franzell on virkistävä uusi tuttavuus Jamilana.
Pelkistetty lavastus on toimiva, mutta sen väritys on outo. Kaikki huonekalut ja metalliset seinäkehikot on maalattu turkoosiksi, jonka symboliikka tai kauneus ei minulle auennut.
