Olin lukenut arvosteluja. Olin kuullut kaikenlaista. Onneksi menin itse katsomaan ja kokemaan. Näin lauantaina Vaasan kaupunginteatterissa näytelmän, joka yllätti minut. Ei Brecht yllättänyt. Tiesin, mitä menin katsomaan, mutta toteutus yllätti.

Se oli kirkkaasti yhteiskunnallinen. Se oli humanistinen ja lämmin. Siinä oli inhimillisiä ja isoja arvoja ja tarkasti valittu tyylilaji, joka ainakin tuona iltana toimi kuin kello, mutta luovasti toimiva kello. Tyylilaji siis kesti koko jutun ajan.

Kun lopussa Puntila yltiöpäisyydessään humalassa kaiken inhimillisen tuhottuaan ja hävitettyään "Hattelmalan harjulla" laulaa ylistystä Suomelle ja Hämeelle - unohtamatta tietenkään omistamiaan metsiä ja niiden arvoa - eikä renki Matti peesaa, se oli hieno hetki.

Tällaista teatteria minä haluan nähdä ja tällaisesta vaikuttua.

Yhtä komeaa - ja yhtä yllättäen - olen viimeksi kokenut monta vuotta sitten Kajaanin kaupunginteatterissa, kun Smedsin kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Huutavan ääni korvessa sirkkelien terien, kaikkien puupölkkyjen ja melonien halkomisten ja vanhusten hoidon kurimusten näyttämisten jälkeen poltettiin selvää rahaa näyttämöllä iloisesti ja anarkistisesti. Kuinka ne kehtasivat!

Tällaisesta tulee katharsis! Ja oikein iloinen ja toiveikas olo. Kaikki ei ole vielä menetetty.

Merja Takalo

Vaasa