Jos ratsastuskoulu nykyisin käyttäisi sellaisia opetushevosia, siltä lähtisi toimintalupa nopeammin kuin ehdin laittaa pisteen tämän lauseen loppuun.

"Minun" ratsastuskouluni pelottavin tapaus oli Hely, suomenhevosen ja ponin risteytys. Sen etupää puri ja takapää potki. Se seisoi takapuoli karsinan oveen päin, korvat luimussa. Kun oven aukaisi, se nosti toista takajalkaansa ja viuhtoi kiukkuisesti häntäänsä viestien, ettei lähelle ole asiaa.

Jos onnistui luikahtamaan karsinaan, vastassa olivat Helyn hampaat. Ne kirskahtivat yhteen korvan juuressa tai ottivat kipeästi käsivarteen. Jos äiti olisi nähnyt kaikki ne mustelmat, harrastus olisi loppunut välittömästi.

Se onneton, jonka ratsuksi Hely opetustunnille määrättiin, seisoskeli vielä pari minuuttia ennen tunnin alkua surkeana ratsunsa karsinan ulkopuolella, roikotti suitsia ja satulaa ja toivoi, että tallimestari tulisi pelastamaan.

Sitten minulle valkeni, että Helyllä on silmävamma. Sen toinen silmä oli mitä ilmeisimmin sokea. Sitä en muista, miten sen keksin. Taisin kuulla aikuisten supattavan.

Luin hevoskirjoistani (muita minulla ei ollutkaan), että hevonen on pakoeläin, jolla on hyvin rajoittunut näkökenttä taaksepäin. Sille pitää tehdä tiettäväksi, että näkökentän ulkopuolelta ei ole tulossa mitään vaarallista tai yllättävää. Riitti, kun piti leppoisaa ääntä ja lähestyi näkevän silmän puolelta: Helyn takajalka lakkasi nousemasta ja hampaat kirskumasta.

Lapsuusiässä ei ole mitään niin valtavaa itsetuntoruisketta kuin sen huomaaminen, että pystyy hallitsemaan monisatakiloista luontokappaletta ei vain selästä, vaan myös maasta käsin.

MINNA KALLASVUO