Haluan, että yöpöydälläni jäkittää vankka ja tuhti ajannäyttäjä, johon voin luottaa ja jonka voin iltaisin hellästi ajastaa näyttämään oikeaa herätysaikaa.

Opiskeluaikana näpistin kotoa isän 50-vuotislahjakellon. Se oli tuhottoman kallis antiikkivehje, joka soitti vienosti Vivaldin Kevättä.

Musiikki soi monta vuotta, kunnes pudotin kellon lattialle, ja se vaikeni iäksi.

Vanhanaikainen mieltymykseni tuottaa ongelmia. Kunnon herätyskelloja ei ole enää kaupan kuin sekatavarakaupoissa. Harmi vain, ettei ole enää sekatavarakauppojakaan.

Marketeissa taas myydään yleensä vain heppoista made in halpamaa -kamaa.

Kunnon herätyskellossa pitää olla kokoa ja näköä. Sen pitää kestää kaikki umpimähkäiset haromiset, ja sen pärinän katkaisunäppäimen pitää olla kellon päällä eikä piilossa jossain takana.

Liian köykäinen versio kellahtaa kumoon ja parhaassa tapauksessa räsähtää lattialle.

Juuri niin kävi entiselle herättäjälleni. Se levisi vauhdilla sängyn alle moneen osaan.

Sain jotenkin askarreltua värkin kasaan, mutta valo lakkasi toimimasta.

Eräänä aamuna ennen joulua heräsin kellon soittoon. Nousin ylös, kävin vessassa ja ihmettelin, miksei lehti ole vielä tullut. Panin teeveden kiehumaan, puin päälleni ja napsaisin Radio Aallon soimaan.

Jammailin Madonnan tahtiin ja aloin tehdä eväitä. Siippa ilmestyy keittiön ovelle tukka pystyssä ja kysyy, minne olen menossa.

– Miten niin mihin olen menossa, töihin tietenkin, suutahdin.

Mieheni kertoi, että kello on vasta viisi yli kaksi. Yöllä.

Siippa osti joululahjaksi uuden herätyskellon: kohtalaisen tuhdin ja pahaäänisen.

Se on pysynyt pystyssä ja ajassa. Vielä.

JAANA-STIINA ALA-KORPI