Jatkosota on päättynyt. Tutkintakomissio istuu Tornissa. Sodan loppuvaiheissa haavoittuneet miehet makaavat vielä sairaaloissa raaistuneina, pettyneinä, kipeinä. Kaksi heistä, lapsuudenystävykset ja kovat korpisoturit Lenne ja Asser ovat jo sodan kuluessa löytäneet lohtua heroiinia sisältävistä yskänlääketableteista, joita he ovat polttaneet tupakan seassa. Riippuvaisuus huumeeseen on jo pitkällä, kun he samassa kahakassa haavoittuvat, Asser päähän ja Lenne jalkaan.
Sotavammasairaalasta saa hiukan liioittelemalla mukavasti morfiinia kipuihin.
Vaikeudet kasaantuvat vasta siinä vaiheessa, kun lääkärit ja hoitajat sekä huoltotoimisto alkavat katsoa kieroon edelleen kipuilevaa miestä, jonka fyysinen paraneminen näyttää olevan mallillaan, mutta haluja ammattikurssille ja työnsyrjään ei näytä löytyvän.
Pekka Jaatisen uutuusromaani Kalpeat soturit marssittaa esiin henkilögalleriaa pelastusarmeijan sotureita, roskiksessa eläviä Mannerheim-ristinritareita, huoltotoimiston virkailijoita.
Haavoittuneissa sotilaissa on niitä, joilla on halu jatkaa elämää ja rakentaa tulevaisuutta ja sitten taas niitä, joiden sopeutuminen siviiliin ei onnistu.
Minulle kirjan lukeminen palautti mieleen välähdyksiä 1960-luvulta. Oli miehiä, joilta puuttui käsi tai jalka. Toiset puhuivat jatkuvasti sodasta ja tilasivat lehteä nimeltä Kansa Taisteli.
Toiset vetivät posket lommolla pilliklubia ja katselivat kengänkärkiään, kun sota tuli puheeksi miesporukoissa. Elettiin kiivasta suomettumisen aikaa, ja yhteiskunnalliset rajalinjat näkyivät kaikkialla.
Jaatinen on tämän hetken sotakirjailijoiden kärkikaartia, jolta aina löytyy uusia lähestymiskulmia Euroopan syrjäkylien sotakokemuksiin, tällä kertaa yllättävästi pääkaupunkiseudulla.
Aikaa sodasta on kulunut riittävästi, jotta perspektiiviä alkaa löytyä yhteiskunnan kehityskaariinkin.
