Juna kiitää kohti itää läpi avaran maan. Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset.
Hytissä numero kuusi matkustavat tyttö ja mies, toisilleen ennalta tuntemattomat, nimettömiksi jäävät. Taakse jää Moskova. Matkan määränä Ulan Bator. Tuhansia kilometrejä tundraa, tsajua, suolakurkkuja, vodkaa.
On yhä uusia toistensa näköisiä kaupunkeja, joissa sosialismin synnyttämiä 19-kerroksisia taloja rapistuu rinnan vanhojen puurakennusten kanssa. Mies on kriminaali ja väkivaltainen supersovinisti, tyttö sulkeutunut, ahdistunut, puhumaton.
Rosa Liksomin 14. kirja palaa Neuvostoliiton aikaan. Teemana on irrallisuus, vieraus, vieraantuminen ja löytäminen.
Tytön hahmo on ohut, mies syvempi, kunnes lopussa tyttökin herää elämään. Viimeisillä sivuilla hän saa oman äänen ja avaa suunsa.
Rujouden ja paljauden keskellä kieli herkistyy aistivoimaiseksi. On kuin Liksom kutoisi ylipitkää runoa tarinan sisään. Toistuvat lauseet ja sanarytmi saavat aistit sekaisin.
Kun kohottaa katseensa kirjasta, hämmästyy sitä, että kaikki ympärillä onkin paikoillaan, lukija ei olekaan junassa. Syntyy epätodellinen ja unenomainen lukukokemus.
Kirja etenee kronologisesti. Rinnan kulkee muuttumattomuus ja liike sekä sisällä hytissä että junan ulkopuolella.
Tarinassa on erittäin vahva psykologinen ote. Tyttö ja mieskin ovat lumen alle sortuneita taloja.
Liksom on tämän teoksen myötä päässyt askeleen syvemmälle ilmaisussaan. Kertomus on hyvin autenttisen tuntuinen, ja siitä paistaa syvä asiantuntijuus. Kirjailija opiskeli itse aikanaan Moskovassa, kuten teoksen tyttökin.
Kirjan lopussa Liksom kiittää useita venäläisiä kirjailijoita. Aivan kuin heidänkin klassikkojaan Hytti nro 6:tta kannattaa lukea yhä uudelleen.
