Tyypillä oli myös seuraajia: renkuttelu oli tarttuvaa. Opettaja parka.

Mitä siitä renkuttelijasta tuli?

Isä, äiti, rallikuski, lääkäri, opettaja (niin ironista kuin se saattaakin olla).

Koulussa yleensä rangaistaan siitä, jos oppitunnilla on kovin aktiivinen fyysisesti. Koulutusjärjestelmämme suosii niitä, jotka jaksavat istua hiljaa paikoillaan ainakin sen tarvittavat 45 minuuttia kerrallaan. Vai suosiiko sittenkään?

Minä olin kiltti ja kuuliainen koululainen, ainakin ennen teini-ikää. En voinut kuvitellakaan tilannetta, jossa opettaja joutuisi nuhtelemaan. Koulu sopi minulle hyvin, koska muuta ei tarvinnut tehdä kuin olla vaan, ja tieto tarttui itsestään päähän.

Kunnes koitti liikuntatunti. Tai vielä pahempaa: urheilukisat.

Siellä renkuttelijatyypit olivat kuninkaita. Me hiljaiset hissukat yritimme vain selviytyä hengissä. Jälkeenpäin olen miettinyt, tuntuiko renkuttelijatyypistä samalta matematiikan tunnilla: miten kukaan voi tosissaan nauttia tästä?

Erona oli tosin ainakin se, että liikunnassa järjestettiin kilpailuja, matematiikassa ei. Ei varmaan tarvitse kertoa, että en koskaan voittanut. Mitalikaapissa on kyllä pronssia hiihtokilpailuista, joihin luokkamme kaikkien kolmen oppilaan oli pakko osallistua.

Onko voittaminen tärkeää? Jos asiaa kysytään edes joskus jotakin voittaneilta, vastaus on varmaankin "ei". Ihanteiden mukaista on vastata, että voittamista parempaa on jalo kilpailu. Mutta jos ei ole koskaan voittanut, siitä voi tulla iso asia.

Pitäisikö kokeeksi järjestää kilpailuja myös muissa aineissa? Joissakin maissa kisataan tiedeprojekteissa, taideaineissa ja tavaamisessa. Onnistumisen kokemuksia saavat myös ne, joille urheilukisat ovat kauhistus.

Saattaa olla, että kilpailemista on jo nyt yhteiskunnassamme liikaa. Kilpailun keskittäminen vain liikuntaan saattaa kuitenkin antaa lapsille viestin siitä, että vain fyysisyydellä voi saada kunnioitusta ja lukeminen on nössöille.

Voisi myös miettiä, miten helposti ajatus juoksee paikoilleen pakotettuna? Kouluissa on pidettävä myös kuria, joten ylimääräinen renkuttelu ja venkoilu on toki tarpeen kitkeä. Vaarana saattaa tosin olla, että tämä spartalainen kasvatusmalli tuottaa vain hyviä sotureita eikä lainkaan rajoja rikkovia ajattelijoita, joiden kautta yhteiskunta kehittyy ja uudistuu.

Nadia Paavola